Erään sivilisaation
säännönmukaiset ornamentit

• Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista. Poesia 2012. 89 s.

Olli-Pekka Tennilän toisessa teoksessa, Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (Poesia), runous tekee matkaa erään sivilisaation säännönmukaisiin ornamentteihin. Tehdään matkaa kielen kerrostumiin, puhuntoihin ja diskursseihin.

Tennilän uutukainen istuu hyvin Poesian julkaisulinjaan, jossa painottuu jälkimodernisti itse kieli. Kielen pimeä puoli kääntyy kohti. Jälkistrukturalistisen ajattelun muodostuttua mannermaisen filosofian valtavirraksi, kielen orgaanista, epävarmaa luonnetta polttoaineenaan käyttävästä runoudesta on muodostunut yksi suomalaisen uuden runon päälinjoista.

’Vilheitä’ ja
sortumia

Tennilän uutukaisessa ihmetellään kieltä, ja kysytään siellä täällä maailman ihmeitä lapsen tavalla: ”Mitä maan alla on?/ Maan alla on maata”, todetaan sivulla 59, tulkintani mukaan runoilijan lapsen suulla.

Lapsi löytää edestään maailman materiaalisen järkähtämättömyyden, jonka ylle alkaa kohota erilaisia rakennelmia ja opinkappaleita, hänen tullessaan osaksi kulttuuria. Ihminen yhdistää tähtiä kuvioiksi, näkee säännönmukaisuuden sielläkin, missä sitä ei ole. Tennilän teoksen tarkoitus onkin antaa paikka virheille, siis ’vilheille’. Kieli ei ole virastossa määritelty, suljettu kokonaisuus, vaan alati elävä, alati mukautuva ja muuttuva. Ihmiset muuttavat kieltä sitä käyttäessään.

Yksinkeltainen on kaksinkeltaista keskittyy ensisijassa kielen rakenteelliseen luotaukseen. Kieltä ei koetella niinkään rytmisesti tai muodollisesti, vaan Tennilän runoissa huomio kiinnittyy niihin rakenteisiin, joita ihmisen ajattelu seuraa. Ornamentit ja rakenteet merkitsevät teoksessa sitä kertomusta ja kehystä, jonka lävitse ihminen todellisuutta katsoo.

Tämänsuuntaiseen tulkintaan kannustaa jo kokoelman kannet, joissa erottuu epäselvää kuviointia, mistä ei saa selvää, onko kyseessä mehiläisen kennosto vai jokin ihmisen luoma muoto. Myös jotkin kokoelman aforistiset pelkistykset viittaavat tämänsuuntaiseen ajatukseen. Sivulla 35 Tennilä on kääntänyt sanonnan ”Less is more”, muotoon ”Mess is lore”, eli ”Sotku on kertomus”. Ihmisen järjestyksen vastapuolena on epäjärjestys, joka sekin on luomus.

Tekijä
kaiken takana

Lukija, joka etsii läpikulkua, sotkeutuu nopeasti kielen tahmeisiin rihmoihin tai nääntyy vapauttavaa merkitystä etsien. Modernistisempaan ilmaisuun tottunut lukija yrittää kysyä: ”hei, kuka puhuu nyt?”, mutta Tennilän runous ei varsinaisesti jäsenny subjektin itseilmaisuksi. Kuten Tennilä kirjoittaa sivulla 59: ”me tuskin edes keskustelemme […] lauseet keskustelevat”. Tekijän ääni kuuluu kuitenkin hyvin selkeästi, hänen antaessaan siellä täällä lukuohjeita, ja osoittaessaan pyrkimystään käyttää kaikkia kielellisiä rekistereitä runoutensa materiaalina.

Vaikka Yksinkeltainen on kaksinkeltaista lallattelee, antaa tilaa puhevioille ja merkityksen sortumille, odottaisi tekijän antautuvan kielelle vieläkin rohkeammin. Tennilä tuntuu pitävän langat tiukasti käsissään, ja vievän lukijaa harkiten.

Teos olisi vieläkin hypnoottisempi, mikäli tilaa olisi annettu enemmän onomatopoeettisille ilmaisuille, uudissanoille ja ’vilheille’.

JAAKKO MIKKOLA

Olli-Pekka Tennilä
Olli-Pekka Tennilä