Kirja-arvostelut

Sanan ja kuvan kyyninen liitto

• Tytti Heikkinen: Moulin Ext-ra Beauté. Poesia 2012. 106 s.

Suomalainen lyriikka on elänyt viimeiset vuodet visuaalisuuden riehakasta renessanssia. Tulkintaa vaativien tekstisisältöjen ohella yhä useammassa teoksessa on kiinnitetty enenevissä määrin huomiota ilmaisun silmin havaittaviin ominaisuuksiin, runon visuaaliseen tyylittelyyn ja leikkisyyteen.

”Silmän runous” tuppaa jakamaan mielipiteitä. Kärjistetäänpä asetelmia hiukan, kuvitteellisen ideologisen kärhämän nimissä: edistysuskoiset uusmaterialistit näkevät visuaalisessa runossa poeettisen vastauksen näköaistimuksellisia kiihokkeita pursuavan aikakauden ajankuvantamisen ongelmiin. Traditionalistit taas vannovat ”puhtaan” säeilmaisun nimiin, ja pitävät visuaalista kikkailua ulkokultaisena hölynpölynä.

Tytti Heikkisen järjestyksessään kolmas teos korottaa visuaalisen runoilmaisun kolmanteen potenssiinsa. Moulin Extra Beauté sotkee silmän ja aivosolujen impulssit niin kokonaisvaltaisesti, että fyysisesti suurikokoista nidettä selatessa on usein vaikea sanoa, mihin sana päättyy ja mistä kuva alkaa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kokonaisuus koostuu moninaisen tekstiaineksen lisäksi tietokoneella kieroon ja lomittain muokatuista muoti-, mainos- ja taidevalokuvista. Tavoitteena on ollut imitoida 1980-luvun naistenlehtien omalakista estetiikkaa. Lopputulos on sekä hervottoman kitsch, että hämmentävän kyyninen tekstitaideteos.

Tyylitajun tuolla puolen

Taideteorian virtauksia tunteva hoksaa sukkelaan, että tämä on nyt varmaan sitten sitä postmodernismia. Kokoelman ”runot” ovat pääosin turboahdettuja pastisseja porvarillisia hyveitä propagoivien lifestyle-lehtien tekstilajeista.

Kuva- ja tekstipinnoilla ilkamoivat kepeät sävyt, mutta pintojen alle kätkeytyy monenmoista limaista skismapesäkettä. Kiiltävät mainossommitelmat, muotikuvat ja tyylitajun nurjalle puolelle nyrjäytetyt ”artikkelit” vääntyvät sotkuisiksi halujen ja viettien liemiksi.

Psykoanalyyttista pohjavirettä tasapainottaa tauoton, välillä ärsyttävyyksiin asti äityvä metapuhe; Heikkisen teos käy keskeytyksetöntä monologia omista taiteellisista ja ideologisista lähtökohdistaan.

Koska teoksen ilmaisu on kauttaaltaan ironisten painotusten värittämää, jää myös julistuksellinen pajatus vaille selkeää auktoriteettiasemaa. On lukijan vastuulla, miten vakavissaan suorasukaiset ”tämä asia on nyt näin” -väitteet ottaa.

Roisin ajan
runousoppi

Moulin Extra Beautén ilmaisu edustaa lyriikkaa sanan laajimmassa mahdollisessa tarkoitteessa.

Naistenlehtien ulkoasua ja tekstilajeja imitoiva paketti hyödyntää kyllä runouden keinoja merkitystasojensa rakentumisessa, mutta puhtaasti muodollisten piirteiden valossa tarkasteltuna teos määrittyy runoudeksi – Heikkisen omin sanoin – ”siksi, että tekijä on runoilija”.

Tällainen väite on tietysti sekin läpeensä ironinen, kirjallisuuden institutionaalisiin rakenteisiin pureutuva heitto. Rivien väleihin voi lukea vakavammin otettavan, runouden ilmaisullisia rajoja venyttävän ja kyseenalaistavan agendan.

Heikkisen tekstitaide on ajoittain varsin kärkästä sorttia. Hävytön aika vaatii hävytöntä runousoppia, teos tuntuu argumentoivan. Roisi ajankuva on silti vain välttävä selitys kokoelman ilkeälle huumorille ja nihilistiselle viestille.

Groteskit provokaatiot kun ovat pahimmillaan koko lailla luotaantyöntäviä. Tämä on harmillista, sillä teknisenä suoritteena ja taidelajien onnistuneena, visuaalisesti vaikuttavana sekasikiönä Moulin Extra Beauté on kotimaisella nimekekentällä ainutlaatuinen julkaisu.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy