Legenda säädyttömästä lapsinerosta

• Arthur Rimbaud: Kootut teokset. Suom. Einari Aaltonen. Sammakko 2012. 376 s.

• J.K. Ihalainen: Ainoa ainoa ainoa elämä. Kuolematon kulkuri Arthur Rimbaud. Sammakko 2012. 102 s.

Ranskalainen Jean Nicolas Arthur Rimbaud (1854–1891) kuuluu kiistatta alati ajankohtaisen dekadentin runopoikamytologian peruskalustoon.

Säädyttömänä teinisensaationa runoilleen, sittemmin liikemiehenä ja asekauppiaana uraa luoneen hahmon ympärille muodostunut henkilökultti on jättänyt lähtemättömän jälkensä 1900-luvun lyyrisiin laitapuolenkulkijoihin, kuten Jim Morrisoniin ja Patti Smithiin.

Turkulainen Sammakko nostaa runoilijan tapetille julkaisemalla yhdellä tujauksella kaksi varsin erilaista Rimbaud’n elämää ja tuotantoa valottavaa teosta.

Muhkea Kootut runot sisältää kaiken tekijänsä kaunokirjallisen jäämistön Einari Aaltosen maukkaana suomennoksena. Ainoa ainoa ainoa elämä taas on runoilija J.K. Ihalaisen faktaa ja fiktiota kiehtovasti sekoittava dokumentti Rimbaud-ilmiöstä, sen taustoista ja vaikutuksesta.

Julkaisujen perusteella lyyrisestä lapsinerosta välittyy kuva paitsi uudistusmielisenä idealistina, myös holtittomana ja ylimielisenä runokakarana, jonka into alatyylisiin räävittömyyksiin ja mauttomiin poeettisiin pilkkalauluihin lienee mahdollista tulkita ennemmin kirjoittajansa kypsyyden kuin kaunokirjallisen ilmaisuvoiman ansioksi.

Saastaiset sydämet,
kammottavat suut

Säädyllisyyskoodiston ja tapakulttuurin tuolla puolen niin teksteissään kuin elämässään operoineen Rimbaud’n tärkeimpiä runoja yhdistävät elämän raadollisuuden ja materiaalisen rajallisuuden teemat.

Ronskin kuvallinen, voimakas kieli puskee teksteissä tauotta esille, olipa kyseessä sitten kuoleman lohduttomuutta tai esimerkiksi aistien hekumallisia iloja pursuava runo: ”Saastaiset sydämet, kammottavat suut/ ankarammin uurastakaa, te huulilla padotut pätsit./ Viiniä pöytään, tähän kurjaan apatiaan.../ Häpeä mahanne on auki repinyt, oi Voittajat!”

Ilmaisullisesti Koottujen runojen tekstigalleria hahmottuu koko lailla kirjavana. Rimbaud’n tuotannon ajattominta materiaalia edustavat jo aiemmin itsenäisinä niteinä julkaistut proosarunomuotoiset teoskokonaisuudet Kausi helvetissä ja Illuminaatioita, joista etenkin jälkimmäinen on yhäti ilmaisuvoimaista ja sytyttävää kirjallisuutta.

Kulttuurihistorialliset
kehykset

Jo parikymppisenä kirjallisen luomistyön lopullisesti taakseen jättäneen Rimbaud’n suppeahkoa lyyristä tuotantoa vaivaa kokonaisuutena tarkasteltuna laadullinen epätasaisuus. Etenkin Koottujen runojen alkupuoliskon täyttävä säemuotoinen ilmaisu on kiinnostavaa vain osaksi.

Laajat, kirjallisesti kunnianhimoiset yhteiskunnalliset allegoriat – Rimbaud’n tunnetuin runo Juopunut pursi etunenässään – ovat säetuotannon verevintä antia. Runonippuun mahtuu kuitenkin myös esimerkiksi runoluonnoksia ja anekdootinomaisia nuoruudentekstejä, joiden relevanssi muille kuin Rimbaud-entusiasteille jää nykyperspektiivistä tarkasteltuna hämäräksi.

Tällainen kritiikki voi tuntua kohtuuttomalta, sillä koottujen runojen laitoksissa valtaosa merkityksestä paikantuu aina esteettisesti mielenkiintoisen sijaan kulttuurihistoriallisiin viitekehyksiin.

En silti saata peitellä pettymystäni. Runouden mahtinimelle, suurelle lapsinerolle, ei tahtoisi sallia harha-askelia. Laimeat pastissit, pölhöt kaskut ja välillä itsetarkoituksellisena junnaava intertekstuaalinen älämölö syövät nykylukijaa runorotan lailla.

Einari Aaltosen suomennostyöstä ei sen sijaan ole pahaa sanottavaa. Käännös helähtelee kirkkaana kielen sävykkyydestä ammentaen. Laaja, aikajanalla varustettu esipuhe sekä niteen loppuun liitetty kattava tekstikohtainen selitysosio tuovat kaivattua lisäarvoa runoilmaisun liepeille.

Legenda ja miten
se tulkitaan

Legendojen ja myytinomaisten piirteiden varaan rakentuva henkilökultti tuntuu kestäneen ajan armotonta hammasta Rimbaud’n runollisia harha-askeleita paremmin. Alun perin vuonna 1995 ilmestynyt, uusintajulkaisuaan varten roimalla kädellä muokattu Ainoa ainoa ainoa elämä on paitsi erinomaista lukemista Koottujen runojen rinnalle, myös itsenäisenä teoksena perusteltu tapaus.

J.K. Ihalainen ujuttaa faktatiedon lomaan kosolti keksittyä ainesta. Monen sorttisesta lähdemateriaalista kokoon kursittu kirjanen näyttäytyy puolifiktiivisyydessään kauttaaltaan rehellisempänä ja kiinnostavampana kuin suuri osa yhtenäistä, aukotonta narratiivia tavoittelevista henkilökuvista.

Kirjaa koristavat piirrokset ja sumeat valokuvat alleviivaavat Rimbaud-myytin tulkinnanvaraisia piirteitä. Historialliset faktat häilyvät toki epämääräisenä lähdeaineistona tarinan taustalla, mutta tekstin keskiössä on legenda ja sen yhdenlainen tulkinta.

Sammakon julkaiseman teoskaksikon rinnanluenta osoittautui ainakin itselleni hedelmälliseksi tavaksi lähestyä yhtä runouden suurnimistä. Se, ettei Rimbaud’n kaikki runomateriaali ole kestänyt aikaa yhtäläisesti, ei tarkoita, etteikö kyseessä olisi silti yksi eurooppalaisen kirjallisen DNA:n merkittävimmistä geeneistä.

MIIKKA LAIHINEN

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.