Nyrjähtänyt idylli

• Teemu Manninen: Paha äiti. Poesia 2012. 62 s.


Poesian runoilijaksi siirtyneen Teemu Mannisen uutukainen Paha äiti on kirjallisuuskentän moniottelijan viides runoteos, ja teemallisesti samalla jatkumolla kuin tekijän edellinen kokoelma Futurama (2010). Manninen siirtyi Poesian runoilijaksi nimenomaan Futuraman myötä.

Futuraman kehyksenä oli suurten kertomusten merkityksen heikkeneminen. Nykyinen tositv- ja innovaatio-Suomi esitettiin teoksessa eräänlaisena (henkisenä) autiomaana. Pahan äidin voi katsoa jatkavan saman teeman kehittelyä mutta erilaisesta näkökulmasta. Kansallisromanttinen idylli käännetään nurinniskoin, ja ylätyylisillä runomitoilla ilmaistaan karmaisevia ja karmaisevan hauskoja, tai ainoastaan arkipäiväisiä ja rumia kuvia.

Kohmeloinen Pan
karaokebaarissa

Idyllin aiheena on ollut yksinkertainen, mutta onnellinen kansanelämä. Mannisen uutukainen on kuvia turmeltuneesta harmoniasta. Teos vinoilee postmodernisti suuntaan jos toiseen. Koskenniemeläisistä kuvista pudotaan jo seuraavassa säkeessä teolliseen suurkaupunkiympäristöön, vieläpä sen jättömaille. Korkea ja matala menevät suloisesti sekaisin. Pan notkuu pöytien välissä, ja järvi on ”sopusoinnussa teollisuuden ja maatalouden kanssa”. Idyllistä tullaan näin ollen realistiseen 2010-luvun Suomeen.

Manninen risteyttää nykyrunoudelle tyypillisesti erilaisia taiderunon muotoja ja mittoja. Yksi hersyvän karmea nurinkääntö on muunnos Friedrich Hölderlinin ja muiden 1800-luvun romantikkojen suosimasta vaeltaja-teemasta. Mannisen Vaeltaja-runossa ”yössä sinapin keltainen kimalle/ hiertyy hiiltyneen lihan iholle”. Aina ei siis ole selvää, naljaileeko runoilija pönäkälle ylätyylille vai jälkiteollisessa, kulutusyhteiskunnan jumalhämärässä vaeltaville aikalaisilleen.

Kuvauksessa ei säästellä ajan ilmiöitä ylipäätään, mutta Manninen ei päästä vähällä myöskään itseään ja omaa sukupolveaan. 1970- ja 1980-luvuilla syntyneet ikäluokat ovat ”täydellisen aistillinen sukupolvi, korkeasti koulutettu esine”. Teos kietoutuu tällaisten teemojen ympärille. Paha äiti päättyy Jumalhämärä-nimiseen runoon, joka alleviivaa uutukaisen ja Futuraman yhteiskuntakriittistä yleissävyä.

Perusteltua
briljeerausta

Jos runoissa törmäytetään unenomaiset kuvat harmonian tilassa olevasta kansan alkukodista nykyiseen teolliseen suurkaupunkiympäristöön, Manninen asettaa rinnan ja vastakkain myös erilaiset puheen rekisterit ja diskurssit. Esimerkkinä tästä on sonettimuotoon kirjoitettu kömpelö rakkausruno, joka viestii siitä, kuinka vuosituhantinen mitallisen runouden traditio on jäänyt pinnallisen tilapäisrunouden ilmaisumuodoksi.

Mannisen keinot ovat olleet jo tovin postmodernistisen runouden peruskauraa. Teos ei kuitenkaan kärsi yksipuolisesta tyylikikkailusta ja itsetarkoituksellisesta lukeneisuuden esittelystä, vaan kaikki tekijän ratkaisut ovat sisällöllisesti motivoituja. Paha äiti on hersyvä, paikoin synkkä ajankuva – karmean hauska, nautittavan taidokas kirja.

JAAKKO MIKKOLA

Teemu Manninen hallitsee suvereenisti runon keinot.
Teemu Manninen hallitsee suvereenisti runon keinot.