Kirja-arvostelut

Karhun kupeessa vaan ei kidassa

Karhun kainalossa teoksen kelmejä ovat Leonid Breznev ja Urho Kekkonen
Karhun kainalossa teoksen kelmejä ovat Leonid Breznev ja Urho Kekkonen

• Jukka Tarkka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990. Otava 2012. 470 s.

Teoksessaan Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947—1990 tohtori Jukka Tarkka vyöryttää lavean ja monipuolisen kuvan Suomen kylmän sodan tasapainoilusta Venäjän karhun kainalossa ja Yhdysvaltain kotkan terävän katseen alla.

Teos on yleiskatsaus suomettumiseen: 187 lähdeteosta ja 470 tekstisivua antaa täydet perusteet tekijälle luonnehtia teostaan laveaksi. Tekijän ylenmääräinen luottamus kollegoittensa työhön oman arkistotyönsä kustannuksella ei kuitenkaan tunnu täysin uskottavalta. Lähdekritiikki näet osoittaa, että hän on jättänyt käyttämättä uudempaa, myös itärajan toiselta puolelta valotettua aineistoa.

Suomettumiskirjallisuuden ”tsunami” on vahingoittanut teoksen muuten niin informatiivista rakennetta ja ajanut tavallisen lukijan tukalaan tilanteeseen. Hyljätessään kronologian ja valitessaan temaattisen käsittelytavan Tarkka on ajautunut jatkuvaan poukkoilemiseen vuosikymmenestä toiseen asioiden sisäisten yhteyksien irtautuessa toisistaan kymmenien sivujen päähän.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Konna ja sankari

Teoksen konna, mutta myös sankari on luonnollisesti presidentti Urho Kekkonen. Konnatodisteekseen tekijä on valinnut UKK: n keskustelun Leonid Brežnevin kanssa kesäkuussa 1968 Kremlissä, jossa UKK esitti neuvostojohtajalle vaihtokauppa-ajatuksia lähtien Itä Saksan tunnustamisesta Viipurin palautusta vastaan. Koska ehdotuksiin sisältyi myös pienen Lapin kalottialueen luovutus Norjan rajalla, eduskunnan hajottaminen ja asevelvollisuuden lyhentäminen, ne olivat Tarkan mukaan ”Kekkosen hengen harharetkiä”, jotka ”täyttävät ainakin yhden valtiopetoksen tunnusmerkit”. Tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta, sillä professori Juhani Suomi (Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968–1972) on tämän keskustelun sisällön kertonut yksityiskohtaisesti asiallisesti ja kiihkottomasti jo 16 vuotta sitten.

Tarkka ei myöskään halua kuvata keskustelun täysin epävirallista luonnetta Kekkosen kuvaamaa yksityistä keskustelua ”kuin ystävälle pöydän yli”. Totta kai presidentti olisi antanut kysymyksen käsiteltäväksi valtiosääntöjärjestyksessä, jos Brežnev olisi näyttänyt vihreää valoa. Sitä presidentti ei suureksi mielipahakseen kuitenkaan saanut, joten Tarkan määritelmä suomettumishistorian mustasta hetkestä kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Kekkosen, muiden konnien ja ”mustien hetkien” kuvaamisessa tekijä käyttää fiktiivisestä kansikuvasta lähtien tunnettua, rautkalliolaista metodiikkaa, jolle on leimallista vihjailut, olettamukset ja perustelemattomat, usein ilkeämieliset väittämät lukijan harhaan johtamiseksi. Päämääränä on epäilyksen herättäminen ja kielteinen mielikuva.

Loppu parasta

Parasta kirjassa on sen viimeinen, kokoava luku. Kyynisesti pehmoillessaan vaikeaselkoisessa suomettumisasiassa ”Suomi sai arvokkaita myönnytyksiä, säilytti itsenäisyytensä ja pystyi 1980-luvulla jopa laajentamaan liikkumatilaansa, vaikka ei sitä itse heti huomannut”, kuuluu loppupäätelmä. Vaikka Jukka Tarkka ei pystykään kokonaan vapautumaan rautkalliolaisesta painolastista, hän arvioi puolueettoman Suomen ja sen presidentin ”kyllä–mutta” -strategian Neuvostoliittoa vastaan ydinsisällöltään menestystarinaksi. Tarkan olisi kyllä pitänyt painottaa sitä, että presidentin arsenaaliin kuului tarvittaessa myös ”ei”

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Jukka Tarkan teos on epäilemättä asiantuntijoille hyödyllinen koonnos Suomen roolista kylmässä sodassa, mutta tavalliselle lukijalle sisällön rakenteen hataruudesta johtuen kirja jää vaikeaselkoiseksi ja siksi vieraaksi. Teos on vanhaa viiniä uudessa mutta vuotavassa leilissä, koska liiallinen luottamus kollegoihin on jättänyt tekijän omille ajatuksille aivan liian vähän tilaa mittavassa volyymissa.

Suuret muutokset, epävarmat ajat ja hämärät perspektiivit tekevät lähihistoriamme objektiivisen, kiihkottoman, tunnevapaan tutkimisen entistä tärkeämmäksi. Eikö meidän pitäisi siis keskittyä analysoimaan suomettumisilmiön myönteisiä opetuksia sen sijaan, että kieriskellään aina vaan negatiivissävyisessä, ah niin suloisessa nautinnossa?

Jukka Tarkka
Jukka Tarkka