TS Kirja

Kiihkeän värikylläisiä
kaupunkinäkyjä

• Federico García Lorca: Runoilija New Yorkissa. Suom. Katri Kaarniala. Savukeidas 2012. 108 s.

Espanjalainen Federico García Lorca (1898–1936) kuuluu kiistatta 1900-luvun tunnetuimpiin eurooppalaisiin runoilijoihin. Suomeksi Lorcan laajaa lyyristä tuotantoa on silti ollut saatavilla vain välttävästi. Runoilija New Yorkissa on enemmän kuin tervetullut tuttavuus käännösrunon muutoinkin harmillisen hiljaisella nimikekentällä.

Jo alun perin postuumisti 1940 ilmestynyt kokoelma heittää minäpuhujansa okulaarit ojossa Ison Omenan kiihkeille kaduille. Vaikka teoksen moottorina hyrrää suurkaupungin saastainen syke, huitelee García Lorcan lyriikka kaukana esimerkiksi pari vuosikymmentä myöhemmin yleistyneen urbaanin katurunotyylin taajuudesta.

Kokoelman säkeet kun ovat suorasukaisen slangipuheen sijaan täynnä ylitsevuotavan voimakkaita näkyjä ja tunnelmia, ähkyyn asti väri- ja kuvakylläistä vuodatusta. Lian, paheen ja ankeiden havaintojen taustalla väijyy paitsi elämän kirjavuus, myös sen rajallisuus ja arvaamattomuus.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kuoleman kuvien kaunistelemattomana taltioijana García Lorca onkin edelleen omaa luokkaansa: ”Haavainen lehmä raukeni maahan./ Sarvissa kiipeili puroja ja puita./ Taivaalla tihkui verinen turpa.// Sen mehiläisturpa/ kuolan verkkaisten viiksien alla./ Ja aamu nousi jaloilleen valkoisen ulinan myötä.”

Ajallisen etäisyyden riivaus

Runokielen tiheä, myyttisillä elementeillä kuorrutettu symboliikka vierailee tuon tuosta surrealismin reviirillä. Villi, välillä käsittämättömyyksiin lipsahteleva kuvakieli pyrkii jäsentämään suurkaupungin ärsyketulvan oman kaoottisen logiikkansa mukaiseksi.

Jämäkästi rytmitetty, draaman kaarta säntillisesti mukaileva teosrakenne pitää ilmaisua aisoissa ja lukijan jotakuinkin kartalla. Kiihkeät kaupunkikuvat laantuvat välillä rauhallisemmaksi pastoraalipohdiskeluksi, mutta kokoelman lopussa liike ja vimma ottavat jälleen niskalenkin säkeiden puhujasta. ”Menen Santiagoon”, todetaan teoskokonaisuuden viimeisellä rivillä.

Savukeitaan kustantamilta käännöksiltä on tottunut odottamaan jonkin sortin esipuhetta tai jälkisanaa valottamaan julkaisun taustoja. Lorcan teos saa kuitenkin tulla toimeen omillaan. Vaikka tekijä on varsin tunnettu ja tekstikin puhuu mainiosti puolestaan, olisi kokonaisuus epäilemättä hyötynyt hillitystä selittelystä.

Nyt runojen runsaana räiskähtelevä ilmaisu jää viitekehysten puutteessa paikoin tyhjän päälle.

Omalaatuinen symboliikka ei kaikilta osin avaudu ajallisen etäisyyden riivaamalle lukijalle. Laajaa säemateriaalia vaivaakin näin ajoittainen itsetarkoituksellisuuden sivumaku.

Katri Kaarniala ei ole ensimmäistä kertaa asialla Lorcan tuotannon suomentajana. Sama tekijä vastasi jo kolme vuotta sitten ilmestyneen Mustalaisromansseja-kokoelman onnistuneesta käännöspäivityksestä, ja on syytä todeta, että jälki on edelleen vakuuttavaa.

Suomennoksen kieli on kauttaaltaan maukasta ja luovaa, välittäen lukijalle oivallisesti runojen jyrkät sävyn- ja tunnelmanvaihdokset.