Kirja-arvostelut

Euroopan reunalta virtuaalimaailman varjoksi

• Juha Seppälä: Mr. Smith. WSOY 2012. 230 sivua.

Juha Seppälän (s. 1957) uusin teos Mr. Smith on hyökkäys nyky-Eurooppaa, rahamarkkinoita, tympeää pintakulttuuria sekä materialisoitunutta ihmiskuvaa vastaan. Eniten se riepottaa leibniziläisen optimismin vallassa olevia digitaalisen vallankumouksen airueita, joiden kaikkinainen kritiikittömyys kertoo vain ja ainoastaan ajattelun kuolemasta. Samalla se on metakertomus, romaani romaanin sisällä. Tarinat ja ihmiset niissä lomittuvat, yhdestä tulee toinen, muttei kuitenkaan sama.

Romaanin päähenkilö Mr. Smith esitellään henkilöksi, joka ratkaisee ongelmia. Ajan ja paikan fyysiset rajoitukset eivät herraa koske. Kuin kameleontti, hahmoton flanööri tai suojelusenkeli Mr. Smith on kaikkialla, huomioi, tarkkailee ja korjaa. Smithin vierailuja omiin elämiinsä kokevat ainakin Rane, Briscilla ja Manniset. Niin, ja sitten se pienen ihmisen tulkiksi leimautunut Erkka.

Päätoimensa lisäksi Smith haluaa selvittää tuntemattomaksi jääneen isoisänsä kohtalon. Ainoa todiste miehestä on itse WSOY:n Jalmari Jäntin allekirjoittama hylkäyskirje romaanikäsikirjoituksesta vuodelta 1938. Isoisästä kasvaa Smithin mielessä toden kuviteltu ja kuvitellun todellinen huvila-Kannaksella liikkunut trokari.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Henki on
kuollut

Itse juoni ei kirjassa ole tärkeä vaan se, mitä isoisän ja nuoremman Smithin liikkuminen Euroopan reunalta nettimaailman varjoihin kertoo länsimaisen ihmisen lyhyestä kehityshistoriasta. Seppälän mielestä sen kantavin tunnus on ollut ahneuden prinsiipin pysyvyys.

Tarinan edetessä molempia herroja voidaan käsitellä aikakautensa metamorfooseina, joiden kylläisyyden ja sosiaalisten rakenteiden hetteiköissä liikkuminen vertautuu samalla tavoin hämmennyksen, epätoivon ja muuttuneen ihmiskäsityksen kömpelyytenä kuin vaikkapa Monsiuer Hulot Jacques Tatin elokuvassa Enoni on toista maata. Tati käsitteli aihetta huumorin kautta, Seppälällä se vääntyy manifestiksi, jossa todellinen ja kuviteltu tunkeutuu olemassaolon superstruktuurien läpi.

Nyt 2000-luvulle tultua voi kai rehellisesti kysyä, että mitä muuta länsimainen symbolijärjestelmä voisi alitajunnallisilta raunioiltaan tarjota ratkaisuksi kuin yhden miehen korjaussarjan, tuon mielleyhtymien ja porvarillisten kompromissien hesseläisen henkilöitymän? Ainakin Smith tietää, mistä puhuu sanoessaan: ”Euroopassa henki on kuollut, aine hallitsee.

Pikselikasvoinen ihmisyys

Eläköityvän päätoimittaja Mannisen kohtalossa taas Seppälä kuvaa hyvin kuinka ajan substanssin pelkällä moraalikoodistollaan rikkonut bittiavaruus yhdessä hyperteknologisin innovaatioin jyräävät meistä hitaimmat. Sirukorttisateeseen ei ole hukkunut pelkästään vanhan liiton Manninen vaan myös tämän itseensä eksynyt poika, joka ei tiedä, että onko hän ”kone vai ihminen”.

Pojan suusta pääsee myös kirjan pelottavin ajatus, jossa ”ihminen muuttuisi virtuaalimaailman varjoksi, jonka identiteettiä laite edustaisi ja joka liittäisi ihmisen osaksi erilaisia järjestelmiä, viidettä ulottuvuutta.”

Kehityseettisenä vääristymänä on hyvä miettiä vanhemman Mannisen sukupolvea, jolla kirjeposti vielä kulki useiden käsien kautta ja loi samalla yhteisöllisketjuuntuneen jatkeen ihmiskontaktein. Ja siinä missä Smithin isoisän kuvitteellinen kokema Venäjän vallankumouksesta yhdisti ihmiset, on jälkiteollisen maailman osallistuja yksittäinen pikselikasvo sosiaalisen median päivityksissä.

Viimeiseen
hörhöön saakka

Madonluvut Seppälä maalaa myös vapaa-ajan viihteellistymisestä. Korkeakulttuurisen uutisoinnin rappiona kirjailija näkee sen, että ”Sibelius-kilpailun voittajien keskuudesta rankattiin esiin kaikkien aikojen biisikärpänen”. Umpityhmästä Big Brother -nuoristostakaan ei ole pelastajaksi, koska Seppälän mukaan he eivät ”erota lehteä kirjasta”. Kyseisellä väittämällä Seppälä ei ole pyrkinyt kärjistämään.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Käsitteetkin ovat vääristyneet totaalisesti Seppälän kirjoittaessa, että ”rahaa tuovan innovaation kehittämistä kutsuttiin luovaksi ajatteluksi”. Viimeistään tuon lauseen jälkeen tekee mieli tarttua miekkaan ja tehdä ajattelevan ihmisen kunniallinen hiippakunnan vaihto taivaalliseen todellisuuteen.

Sitä ei kuitenkaan saa tehdä vaan on jatkettava voittoa tuottamatonta taistelua humanismin puolesta aina viimeiseen kulttuurihörhöön saakka.