Pinta kytee, ydin ei

• Iain M. Banks: Pintakuvio. Suom. Ville Keynäs. Gummerus 2012. 727s.

Välitön tuntuma skottilaisen Iain M. Banksin tiiliskiviromaanin lukukokemuksen jälkeen on musertava. Pitäisikö kirjoillekin laatia ikärajat kuten elokuville? Miten paljon kauhua tai kuolemaan vieviä veriroiskeita, helvetin kohtaamista tai yleistä ahdistusta lukija kestää?

En kannattaisi ikärajaehdotusta, jos sellaista oikeasti vaadittaisiin. Banksin uusin suomennettu scifiromaani Pintakuvio käy esimerkiksi. Teos on alusta alkaen niin lajityypillinen kauhuefekteissään, että lukija voi vallan mainiosti jo alkusivuilla päätellä, sopiiko romaani itselle vai ei. Ja kaiken kaameuden keskellä kirjailija ohjaa lukijan mieltä: koskaan ei voi olla varma tapahtuvatko kohtaukset virtuaalisesti ja onko kuolema jokin lopullinen tapahtuma paninhimilliselle olennolle.

Ehkä elämä onkin vitsi: ”Jonkun toisen viime kädessä hallisema päähänpisto eikä millään mitä he ajattelivat tai tekivät ollut oikeasti merkitystä.”

Koston oikeutus

Eivät kaikki Pintakuviossa esiintyvät elävät (tai kuolleet!) oliot esiinny vain virtuaalisesti tai simulaatioissa, vaikka suurelta osin näin tapahtuukin. Teoksen jännitteistä suuri osa käsittelee koston oikeutusta. En kykene arvioimaan sitä, onko oikeutettua kostoa olemassa, mutta Pintakuvio hengittää juuri tässä olotilassa kiihkeimmin. Lukija toivoo hartaasti, että kosto toteutuisi. Kaukana ei ole ajatus Edmond Dantesin toimintamotiivien siirrosta tulevaisuuteen.

Pintakuvion genre määrittyy kovaksikeitettyyn insinööriscifiin. Tärkein avatar on avaruusalus Demeisen, joka on kelmi ja siksi niin nautinnollinen hahmo. Koston ja juonikkuuden rinnalla Banks esittelee valtataistelun, jossa tärkeää osaa noudattavat helvetit. Ihmisten moraalikäytöstä määrittää usko helvettien todellisuuteen ja kauhuihin, josta pelastuksen toivon voi luoda vain mahdollisuus aitoon kuolemiseen.

Taistelu Helvetistä on allegoriana kuitenkin se osa romaania, jonka yhtymäkohta nykyiseen reaalimaailmaan on konkreettisempi kuin varsinaiset scifistelyt. Poliittiset valtataisteluthan perustellaan ”vähiten huonoimmilla vaihtoehdoilla”, eikä – kuten voisi toivoa – parhaalla mahdollisella.

Liika on liikaa

Pintakuvion kaunokirjallista vaikutusta vähentää toisto. Kirjailijan mielikuvitusta ei voi moittia ja juonikäänteet perustellaan taitavasti. Ihmiskuvauksissakin on tarkkuutta ja vivahteikkuutta, kuten pahuuden ja valtakierouden huipentumassa, liikemies Veppersissä.

Romaani on myös yllätyksellinen ja silti sisäisesti looginen. Se mikä mättää on tekstin määrä. Banks ei ole kyennyt karsimaan romaaniaan turhasta toistosta. Se ja suurimittaisuus eivät taiteessa ole koskaan olleet mikään ehdoton taitavuuden kriteeri. Ei nytkään. Tiiliskiveä olisi voinut hioa ja muurilaastia vähentää, ja silloin Pintakuvio olisi voinut taidokkaammin solahtaa lukijan mielen ytimiin, kuten romaanissa irtotatuointi nivoutuu yhteen päähenkilön kanssa.

Ville Keynäsin suomennos on taidokasta. Erityisesti nautin avaruusalusten nimien osuvuudesta ja teknisten termien hallitusta käytöstä tai uuskonstruoinneista.

ERKKI KANERVA