Kylmää kyytiä

• Maarit Verronen: Vanhat kuviot. Tammi 2012. 184 s.

Maarit Verrosella tuntuu olevan vankka käsitys siitä, mihin maailma on matkalla, eikä polun päässä odota mikään valoisa yllätys.

Novellikokoelma Vanhat kuviot jatkaa vakuuttavasti tuttuja teemoja. Synkkä viesti piilottelee tarinan takana välillä niin taitavasti, että toiset novellit jättävät hämmentyneeksi. Kävikö tässä huonosti vai ihan tavallisesti? Varsinaisen onnellisiksi luokitellut loput eivät kuulu Verrosen maailmankuvaan, eivätkä ihmiset kaipaa toistensa luokse, vaan pois.

Piiloudu tai tappele

Teos jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen on omistettu piiloutujille. Siinä henkilöt liukuvat toistensa ja lukijoiden otteesta kuin saippuapalat.

Avausnovellissa Henna näkee laskuvarjokerhonsa seinällä tutun nimen menneisyydestään, ja lähtee selvittämään kadonneen olinpaikkaa. Kaneli ja Otso haluavat auttaa salaperäistä majapaikan tarjoajaa ja juttelijan katoaminen aiheuttaa päänvaivaa. Uteliaisuus ja muut itsekkäät syyt ajavat eteenpäin etsimään kadonnutta, mutta jo täällä selviää, ettei empatialla ole mitään osuutta tutkimustyössä.

Keskimmäinen osio kuuluu aktiivisille yhteiskunnan vastustajille. Novelleissa kohdataan tahdittomia rähinöitsijöitä, jotka eivät edes yritä välttää konflikteja.

Epämiellyttävimmät uskovat itse olevansa oikeassa ja toimivat siksi, jollakin tavalla sympaattiset taas haluavat vain panna kapuloita rattaisiin, vaikka vaikutukset jäisivät kuinka minimalistisiksi. Herkullisin heistä on Angelina, todellinen sisäinen kapinallinen.

Ei pakotietä

Jos Verrosen syy kuvata ihmiset niin pessimistisiksi, luotaantyöntäviksi ja epäsosiaalisiksi on jäänyt alkupuolella hämäräksi, viimeinen osa kirkastaa kaiken. Lähtijät vie lopullisesti Suomesta maailmalle, Etelä-Amerikan näköiseen tulevaisuudenympäristöön, jossa eletään eriarvoisesti ylängöllä, alan-golla ja tasangolla ja avustusjärjestöt yrittävät tehdä tuhoon tuomittua kehitysyhteistyötä kaikkein köyhimpien auttamiseksi. Luonnollisesti ponnistelu on tehotonta ja turhaa.

Ihmisten monipuolinen hyväksikäyttö on tosiasia, eivätkä muualla ole asiat välttämättä paremmin, vaan kadonneille voi käydä vieläkin huonommin.

Siksi pitää vain sopeutua. Teos päättyy mahtavasti niminovelliin Vanhat kuviot, jossa saa koko ajan pelätä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, sillä niin paljon kylmää väkivaltaa, vallankäyttöä ja välinpitämättömyyttä siihen on onnistuttu puristamaan.

Tällä kaikella epämiellyttävien ihmiskuvien hehkutuksella en kuitenkaan halua sanoa, että en pitäisi Verrosen novellikokoelmasta, päinvastoin. Pidän hänen kyynisestä asenteestaan, ja Maarit Verronen kuuluu ehdottomasti suosikkeihini ihmisten kylmyyden kuvaajana.

Ihan niin kristallisoituun lopputulokseen kuin edellinen romaani Kirkkaan selkeää (2010) ei Vanhat kuviot yllä, mutta lähelle päästään kyllä.

MARI VIERTOLA

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.