Kirja-arvio: Luotsin ohje runouden tulvivaan virtaan

Siru Kainulainen: Runon tuntu.

Poesia. 147 s.

Keskeinen nykyrunous on käpertynyt etäälle lukijastaan askartelemaan lähinnä oman välineensä ja olemisensa arvoituksen ympärillä. Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentti Siru Kainulainen käy muun muassa tämän ennakkoluulon kimppuun uudessa Runon tuntu -tietoteoksessaan.

Hän esittää jo kirjan esipuheessa, että eristäytymisen sijasta nykyrunous suorastaan kutsuu toimimaan ja osallistumaan, jos lukija itse uskaltaa vapautua totutuista kaavoistaan:

”Modernismi on opettanut lukemaan älyllä ja järjellä, keskittänyt etsimään runoista keskeistä viestiä tai sanomaa. Se ei kuitenkaan tunnu pätevän kaikkeen nykyrunoon eikä välttämättä aiemminkaan ilmestyneisiin runoihin.”

Tekijä kääntää huomiomme runon materiaalisuuteen ja rytmiin, joka vaikuttaa lukiessa meihin jo ennen kuin tekstin tietoinen tulkinta alkaa. Herkistyminen sanojen ja tekstin kokemiselle, tunnulle, voi auttaa kohtaamaan ennakkoluulottomasti myös kokeellisimpia tekstejä.

Kainulainen keskittyy ajanjaksoihin, jotka ovat merkinneet runoudessa selkeää rytminvaihdosta, uuden poetiikan esiin puhkeamista. Näitä ovat teoksessa 2000-luvun runouksien ohella suomalaisen modernismin kaksi murrosvaihetta 1920–30-luvuilla sekä 1950-luvulla.

Näennäisen yhteismitattomien esimerkkien kautta hahmottuu se, miten tekstin materiaalisuus on myös osa merkityksen muodostumista. Runon perinteisten rytmien koettelu on merkinnyt naistekijöille Edith Södergranista lähtien mahdollisuutta toisenlaisen olemisen tavan ja identiteetin etsimiseen.

Turkulaistutkijan mukaan etenkin kokeellisin runous on ymmärrettävä suoran teksti-lukija-suhteen sijasta leikkinä tai pelinä, jossa lukija sysätään pohtimaan laajemminkin runouden, kielellisen kommunikaation ja yhtä hyvin maailmankin sääntöjä.

”Mahdollisuuksien korostaminen on itsessään kriittinen teko, joka toimii yhteiskunnallista determinismiä ja viime kädessä ideologioita vastaan. Siksikään menetelmällinen […] tai muuten koetteleva runo ei ota selvää kantaa tai sano, miten pitäisi toimia. Vastuu on lukijalla.”

Joitakin aiempia runouteen keskittyviä tietoteoksia on vaivannut liiallisuuksiin menevä teknis-teoreettinen ote. Alan spesialistin on tarpeen tuntea jambi-anapestinsä ja trokeensa läpikotaisin, mutta tavan runoudenystäviä tekstin tutkiminen millimetrin tarkan mittatikun kanssa on ollut omiaan karkottamaan.

Valmiiden vastausten ja tulkintaohjeiden sijasta Siru Kainulainen avaa erilaisia reittejä paitsi uusimpaan runouteen myös klassikon asemaan nostettuihin vanhempiin teksteihin.

Runouden tuntu on erinomainen perusteos ammattilukijalle, mutta se voi selkeytensä ja yleiskielisyytensä ansiosta olla hyvä johdatus myös sellaiselle harrastajalle, joka on altis kastamaan varpaansa runon virtaan pintakuohuja syvemmältä.

Jaakko Mikkola

3 POIMINTAA

Runo elää

moninaisena

1 Kirjallisuudentutkija Siru Kainulainen esittää Runon tuntu -teoksessaan, että merkityksen tulkitsemisen lisäksi tulisi kysyä, miltä ja miten runo tuntuu.

2 Nykyrunous haastaa perinteisen, modernismista juontuvan lukutavan. Kokeellisimmat tekstit kutsuvat lukijan leikkiin, kohtaamaan kielenkäytön äärimuotoja.

3 Kainulaisen mukaan 1990-luvulla Turussa alkanut runobuumi on ollut yksi vaikutin siinä, että osa runoudesta hakeutuu entistä voimakkaammin yleisön pariin.