TS Kirja

Jos jonkinmoista kummallisuutta kansamme keskuudesta

Teemu Keskisarjan Kyynelten kalliossa käsitellään ajanjaksoa 1600-luvulta 1800-luvulle.
Teemu Keskisarjan Kyynelten kalliossa käsitellään ajanjaksoa 1600-luvulta 1800-luvulle.

• Teemu Keskisarja, Kyynelten kallio. Kertomuksia seksistä ja väkivallasta. Siltala 2011. 396 s.

Suomalaisella historiankirjoituksella menee hyvin. Kustantamoista tulee ulos historiakirjaa tasaisella tahdilla ja olisi väärin sanoa, että esimerkiksi tuotteliaan Teemu KeskisarjanKyynelten kallio olisi populaaritutkimusta. Populaaria on se, että ihmiset ovat asiasta kuulleet.

Kyynelten kallio tuo mieleen suomalaisen rikoshistoriankirjoituksen toteemin Heikki Ylikankaan, hyvässä ja pahassa. Keskisarjankin kieli on notkeaa, mutta on rasittavaa lukea tieteellisestä tutkimuksesta tällaista: ”Kullakin oli omat vaivansa ja Paha-juttuihin suhtauduttiin myös siten, että ketä kiinnostaa.” Keveily, johon syyllistyy moni, esimerkiksi Turun yliopiston poliittisen historian professori Kimmo Rentola, on kamalaa.

Lisäksi on moitittava oikolukua, joka lähinnä on – lukemattomuutta. Kirjoituvirheitä on keskimäärin kaksi kappaletta sivulla, vähän yli. Eikö enää ole mitään tehtävissä, että saataisiin kustantamoihin oikolukijoita? Sen sijaan Kyynelten kalliossa on epäsuomalaisittain henkilöhakemisto, mistä suuri kiitos.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kyynelten kallio jakaantuu seitsemään osaan, jotka puolestaan on pätkitty lyhyiksi luvuiksi. Kuvia on välissä. Käsiteltävä ajanjakso on noin 1 600–1 800. Keskisarja on avustajineen kaivanut arkistoista jos jonkinmoista kummallisuutta kaskisen ja katajaisen kansamme keskuudesta. Välillä Keskisarja siirtyy pitkällekin aiheestaan, kertomaan laajemmin asioista, ja kuvamme ajanjaksosta tulee vahvaksi.

Lajinsa
ensimmäisiä

Ensimmäisenä pääjuonteena Keskisarjalla ovat eläimeensekaantujat. Keskisarjan mukaan suomalaiset olivat erityisesti viehättyneet tähän rikokseen, mistä oli seurauksena kuolemantuomio.

Monenlaista tamman- ja lehmänastujaa historioitsija tuo eteemme, ja kun viimeisessä osassa pääsemme kurkistamaan Junttilaan navettaan, ei kuvaus tunnu enää miltään. Lukiessa tuli mieleen, että tämä on jo niin nähty, ketä kiinnostaa.

Toinen pääjuonne ovat lajinsa ensimmäiset, varhaiset maininnat suomalaisissa lähteissä. Turun linnassa 1700-luvulla virunut pietistejä innoittanut Petter Schäfer paljastuu päiväkirjojensa perusteella Suomen ensimmäiseksi onanistiksi. Samoihin aikoihin vaikutti myös varhainen satanisti Johan Gottfried Ekelod, vaikka hän kenties tahtoi vain saada itsensä hengiltä valtion toimesta, sillä Ekelod saattoi olla varhaisimpia masentuneitamme. 1730-luvulla puolestaan muuan Erik Anttoli epäili Jumalan olemassaoloa.

Vuonna 1665 mestattiin Suomen ensimmäinen homopari, taivassalolaiset rengit Heikki Pekanpoika ja Heikki Mikonpoika. Analysoidessaan vanhaa homoutta Keskisarja joutuu vaikeuksiin, sillä lähteistä ei näytä löytyvän edes epäsuoria viittauksia homoseksuaalisuuteen. On vain muutama tapaus Suomen puolella, Ruotsissa jokunen enemmän, siinä kaikki.

Keskisarja joutuukin toteamaan, että on mahdollista, että homoseksuaalisuutta oli muutama sata vuotta sitten vähemmän kuin nykyaikana. Kyllä Keskisarja monenlaista varausta lausuntoonsa panee, mutta sanoo sen silti. Rohkea temppu emansipatorisena aikanamme.