TS Kirja

Räjähdysherkkää tyttörakkautta

Vilja-Tuulia Huotarinen
Vilja-Tuulia Huotarinen

• Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa. Karisto 2011. 175 s.

Vilja-Tuulia Huotarinen on ennen valoa valoa valoa -romaaniakin kirjoittanut tytöistä ja tyttöilyn saloista kokonaisen nuortensarjan verran. Nyt kunnollinen Silja ja kauniskielinen on saanut todellakin väistyä ja antaa tilaa Mariia Ovaskaiselle, räväkälle 8.-luokkalaiselle Dingo-fanille suoraan menneisyydestä.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1986, Tsernobyl-kesäksi kutsutun ajanjakson ympärille. Säteilevä Mimi putoaa tavallisuuteen turhautuneen Mariian elämään juuri oikealla hetkellä, ja molemmat epätoivoiset ahmivat toisiaan kuin henkensä hädässä. Tapahtuu vuoden toinen tärkeä kemiallinen reaktio, kun tytöt rakastuvat yhdessä hujauksessa.

Nuortenkirjoissa käsitellään silloin tällöin lesbosuhteita, mutta Huotarisen teos on niistä kyllä sensuellein ja eroottisimmasta päästä. Se muistuttaa toista vuoden uutuutta, astetta aikuisemmille kirjoitettua Iida Rauman Katoamisen kirjaa. Molemmat teokset puhuvat rakastamisen vaikeudesta ensisijaisesti parien itsensä kannalta, ja ympäristön paheksunta jätetään omaan arvoonsa, toisin kuin nuortenkirjoissa yleensä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Valoa valoa valoa on nuortenromaani, joka sisältönsä lisäksi pyrkii ravistelemaan muodonkin tasolla. Sen lause- ja sanarakenteet rikkovat perinteisen kerronnan muodon ja lähestyvät niin proosarunoa kuin luovan kirjoittamisen harjoitustehtäviä. Kertojana purkautuvan Mariia Ovaskaisen sisällä asuu suuren onnen jälkeinen tuska, eikä sitä voi olla huomaamatta. Siksi ajatusleikki kirjoituskurssista toimii hyvin: kirjan kirjoittaminen vaikuttaa oikeasti kuuluvan osana tytön terapiaan.

Huotarinen leikkii hauskasti sanoilla. Onneton Mimi asuu isoäitinsä talossa nimeltä Seka-Sorto, jonka ullakolla käy salaa tapaamassa äitiään Ulla Kollaa. Muitakin nokkeluuksia kirjassa vilisee tarkkanäköisille.

Pieni pintahauska ei silti peitä pääasioita, rakkautta ja kuolemaa.

Mariia Ovaskainen puhuu ydinonnettomuudesta, jonka yli ihmisten pitää päästä. Minusta kyse on ennemminkin äidinkaipuusta, jota tytöt eivät osaa käsitellä. Elämästä poistuneet tai poistuvat äidit hajottavat perheen ja jättävät tyttäriinsä itsensä kokoisia reikiä, jotka täyttyvät erilaisista tunteista vihasta häpeään.

Kertojana Mariia Ovaskainen on kärsimätön sielu. Kirja etenee tuntosarvilla, ja suunta muuttuu aina, kun eteen tulee uusi ärsyke. Kaikki aistit ovat käytössä, mutta volyyminappi vain täysillä tai nollassa. Lukijaa ei päästetä helpolla, mutta jos on valmis tekemään töitä ja juoksemaan itsensä hengästyksiin Mariian rinnalla, saa nähdä kauniisti repaleisen ja räjähtelevän nuoren kuvan.