Ainutkertaisuuden sirpaleita

Olli-Pekka Tennilä: Ontto harmaa.

Poesia. 96 s.

Fragmenttimuoto on elänyt uutta kukoistuskautta kotimaisella runokentällä muutaman viime vuoden aikana. Lyhyehköjen, toisistaan irrallisten ja erilaisiksi sarjallisiksi jatkumoiksi ketjuuntuvien tekstikappaleiden ilmaisullinen potentiaali on oivallettu erityisesti osuuskuntakustantamo Poesian kirjailijoiden joukossa. Kustantamon runoilijoista ainakin Kristian Blomberg, V.S. Luoma-aho ja Raisa Marjamäki ovat edellisissä julkaisuissaan tutkineet fragmenttimuodon mahdollisuuksia.

Myös Poesian perustajajäseniin lukeutuvan Olli-Pekka Tennilän kaunokirjallinen tuotanto on rakentunut fragmentaarisen runoilmaisun varaan. Tennilän kokoelmia ololo (2009) ja Yksinkeltainen on kaksinkeltaista voi fragmenttimuodon oivaltavan soveltamisen ohella tarkastella 2000-luvun kielikeskeisen runovirtauksen jonkin sortin avainteoksina.

Tennilän tuore kokoelma Ontto harmaa tarrautuu sekin tiukasti kiinni kielen aineellisten toimintamekanismien arvaamattomaan logiikkaan. Teoksen teksteissä kartoitetaan ja jäsennetään uudelleen havainnon, kielen ja olemisen välisiä suhteita. Jähmeän filosofisen pätemisen sijaan kokoelman tulokulma on kuitenkin suorastaan riemastuttavan mutkaton ja maanläheinen, alati uusia näkökulmia avaava.

Kokoelman ilmaisu on yhtä aikaa viiltävän analyyttista ja herkullisen epätarkkaa. Teoksen jokainen yksittäinen tekstisirpale synnyttää kirjan sivulle ainutkertaisen, omien hetkellisten sääntöjensä varassa operoivan kielellisen mikrouniversuminsa: "Yksinään ei selviä yksikään. Ja niin kaikkialla / nokkosten alla, yllä asuu / ykkösten alla nolla."

Edeltäjiensä tavoin Tennilän uuden kokoelman ilmaisu on yhtäältä suoraviivaista ja helppolukuista, mutta samalla suorastaan pursuaa kerroksia ja kielellistä elinvoimaa. Pelkän suorittavan läpilukemisen sijaan Tennilän teksteissä on palkitsevaa viipyillä, siirtyä omassa tahdissaan sivulta seuraavalle – tai edelliselle. Ontto harmaa on tekijänsä tähänastisen tuotannon korkein veisu, vaikka kovassa seurassa tästä tittelistä kilpaileekin.

Valmistusprosessinsa puitteissa kokoelma jatkaa Raisa Marjamäen runoteoksen Ei kenenkään laituri (2015) linjoilla; runoilija on itse painanut teoksensa kuopiolaisen yksityisasunnon kellaritilassa vanhalla kohopainokoneella. Tällainen röyhkeä epäajanmukaisuus mieltyy pohjimmiltaan yhteiskunnalliseksi toiminnaksi, kirjallisuuden kapitalistisia rakenteita horjuttavaksi pehmeäksi aktivismiksi.

Samalla Tennilän kirjan poikkeuksellinen valmistustapa läpäisee myös teoksen lukukokemuksen. Nykystandardien valossa vanhahtavalta näyttävä kirjasinlaji ja kohopainokoneen aikaansaama epätasainen painojälki alleviivavat runon ja kielen luonnetta paperille levittyneenä aineellisena oliona.

Myös näönvaraisesti tarkasteltuna kaunis kieli tulee näin lukijaa liki, vaikuttaa aikansa ja muuntuu vähittäin joksikin toiseksi. Tennilän teos antaa muodon ja arvon vähäpätöiselle, juhlien näin kielen ja elämän yksityiskohtiin pesiytyvää loputonta rikkautta: "Jotain siitä miten asiat vain sattuvat olemaan täällä / tarttuu siihen mikä pyrkii olemaan ikuista."

Miikka Laihinen