Ääni- ja muistikuvia
elämän musiikista

• J. P. Pulkkinen: Pieni kaistale maata. Teos 2011. 180 s.

Musiikkia on kaikkialla arkisessa ympäristössä. Välillä se pauhaa kaiken keskipisteenä väistyäkseen sitten taka-alalle. Kiusallisinta musiikkia ovat korvamadot, joista ei pääse eroon – hitti seuraa bussiin ja jauhaa päässä niin että uni karkaa.

Ystävänä musiikki on kuitenkin luotettava. Hyvä biisi ei petä, ja jos se joskus ei kolahdakaan, sen voi jättää odottamaan parempaa päivää. Levyhyllystä sen löytää jälleen, kun ajankohta ja mielentila ovat oikeat.

Musiikki myös katalysoi elämyksiä, lyö tajuntaan merkin kokemuksesta ja sen auditiivisesta vastineesta.

Kaikki tämä kuuluu – tai on luettavissa – J. P. Pulkkisen kirjasta. Otsikko Pieni kaistale maata viittaa Kauko Röyhkä & Nartun lauluun Mainostaulujen taakse, jonka toimittaja-kirjailija kytkee paitsi kappaleen syntyhistoriaan, myös laajempaan asiayhteyteen.

Sen seuraksi kirjassa pyöräytetään soimaan laaja valikoima vastaavia singlejä elämän jukeboksista. Ohessa sivutaan lisäksi kymmeniä muita tekijöitä, lauluja ja genrejä.

Teoksen alaotsikko ”Neljäkymmentä vuotta, kolmekymmentä biisiä” kiteyttää näkökulman – Pulkkinen upottaa musiikkiesseet omiin vaiheisiinsa. Kappaleanalyysit sekä 1970-luvun lopulla ylioppilaaksi kirjoittaneen miehen varttuminen, opiskelu, soittaminen, työt, matkat sekä tyttö- ja muut ystävät yhdistyvät siten elämänmakuiseksi kudelmaksi.

Tarinoissa on saamaa nopean assosioinnin ja moneen suuntaan kurkottavan tieto- ja kokemuspohjan tuomaa rikkautta kuin Pulkkisen radio-ohjelmissa. Tekstiä ahmii uteliaana löytääkseen, mitä kaikkia välähdyksiä sivuille onkaan päätynyt.

Monin paikoin kerrottu avartuu kokonaisten ikäpolvien yhteisiksi kokemuksiksi. Vaikkapa Talking Headsin Making Flippy Floppyn piikkiin menevä tajunnan kertakaikkinen räjäyttäminen ovat aikamerkkejä, jotka yhdistävät kymmeniätuhansia suomalaisia – laulut ovat syöpyneet tajunnan syvimpiin kerrostumiin.

Pulkkisen tarinoissa sosiaalinen status muuttuu ja biologinen velvollisuus kääntää kaiken ylösalaisin vuosien ja vuosikymmenien vaihtuessa. Musiikin ulkoinen olemuskin saa uusia piirteitä mutta sen rooli säilyy entisellään – musiikki kuuluu edelleen jokaiseen päivään perheellisen keski-ikäisen arjessakin.

Samalla käy ilmeiseksi historian lyhyys. Jo yhden ihmisen henkilökohtaisista muistiinmerkinnöistä huomaa väistämättä, että se mikä eilen oli uutta ja vallankumouksellista, tuodaan kohta julki uudessa paketissa ja kenties toisella nimellä nuoren, siitä aiemmin kuulemattoman nuorison ihmeteltäväksi.

Tällainen syklisyys ja muut vastaavat ilmiöt kulkevat Pulkkisen kirjassa omana juonteenaan. Tarkat havainnot ja moni-ilmeinen musiikkivalikoima kasvattavat oleellisesti teoksen kosketuspintaa, ja samalla Pulkkisen esittämien väittämien yleispätevyyttä.

MATTI KOMULAINEN