Länsirannalta ei mitään uutta

• David Grossman: Sinne missä maa päättyy. Suom. Markku Päkkilä. Otava 2011. 685 s.

David Grossmanin uuden romaanin kohdalla todellisuus ja fiktio kietoutuivat traagisella tavalla. Teoksen jälkisanoissa israelilaiskirjailija kertoo aloittaneensa sen kirjoittamisen ennen kuin hänen nuorempi poikansa Uri astui asepalvelukseen Israelin armeijaan. Hän mainitsee toivoneensa, että teoksen kirjoittaminen jollain tavoin suojelisi poikaa.

Romaani puolestaan kertoo Orasta, israelilaisäidistä, joka turvautuu vieläkin erikoisempaan keinoon armeijassa olevaa poikaansa suojellakseen. Hän lähtee vaellusmatkalle Pohjois-Israeliin, jotta välttyisi armeijan tiedottajan kenties huonoilta uutisilta. Samalla hän kertoo matkatoverilleen loputtomasti tarinoita pojastaan uskoen näin pitävänsä tämän hengissä.

Teoksen jälkisanojen mukaan todellisuus kohtasi fiktion elokuussa 2006 kun käsikirjoitus oli jo miltei valmis. Uri oli saanut surmansa raketti-iskussa Etelä-Libanonissa. Kirjailija kirjoitti teoksen loppuun, ja eniten muuttui vain ”todellisuuden kaiku”. Tämä kaiku saattelee pakostakin jokaista Grossmanin romaanin lukijaa ja jokaista siitä tehtyä arviota.

Äiti Peloton ja
päättymätön sota

David Grossman on siitä harvinainen nykykirjailija, että hän on myös aktiivinen pasifisti, joka kommentoi kärkkäästi Israelin hallituksen nykypolitiikkaa. Sinne missä maa päättyy on kuitenkin nimenomaan pasifistinen eikä poliittinen romaani. Kirjailija on halunnut ilmeisesti kirjoittaa vaikuttavan sodanvastaisen julistuksen fiktion keinoin, mutta miten romaanilla voisi vaikuttaa, kun sodan kuvastoa tulvii päivittäin joka mediasta?

Grossmanin ratkaisu ei sinänsä ole kovin omaperäinen mutta ainoa mahdollinen: tehokas pasifistinen romaani ei kuvaa sodan tapahtumia sinänsä vaan sodan kokemista muutaman samastumiskelpoisen yksilön kautta.

Sen sijaan se, että kirjailija on valinnut teoksensa päähenkilöksi ja kokijaksi äidin, on hieno oivallus. Juutalaisessa kulttuurissa äiti–poika-suhde on käsittääkseni aivan erityinen, mutta asetelmaan sisältyy toki aivan arkkityyppistä puhuttelevuutta ajasta ja paikasta riippumatta.

Teoksen alussa Ora tutustuu kahteen nuorukaiseen, Avramiin ja Ilaniin, sairaalassa vuoden 1967 sodan pyörteissä. Tämän jälkeen hypätään vuoteen 2000, jolloin Oran aviomies Ilan on jättänyt tämän ja vienyt pariskunnan vanhemman pojan mukanaan. Oran maailma on hajoamassa, ja kun vielä nuorempi poika Ofer värväytyy uudelleen armeijaan, Ora lähtee erikoiselle vaellukselleen halki Pohjois-Israelin. Matkakumppanikseen hän hakee puoliväkisin vuoden 1973 sodan muistojen raunioittaman Avramin, joka saa toimia kuulijana hänen Ofer-tarinoilleen.

Pasifismia melo-
draaman keinoin

Grossman on ilmeisen tietoisesti halunnut kirjoittaa laajan romaanin, jotta lukija kykenisi samaistumaan kunnolla Oran kokemusmaailmaan ja yhden perheen ja suvun vaiheisiin arabien ja Israelin loputtoman konfliktin keskellä. Luultavasti laajuudesta johtuen teos on tyylillisesti melko epätasainen, ja välillä arkisten asioiden kuvauksessaan hieman puuduttavakin. Teoksesta puuttuu myös monien muiden juutalaiskirjailijoiden kuten Philip Rothin tai Amos Ozin tyylillinen säkenöivyys.

Mahdollisesti Grossman on kuitenkin tietoisesti halunnut välttää liiallista taiteellista kikkailua, joka saattaisi etäännyttää lukijaa teoksen maailmasta ja vähentää sen tunteellista vaikuttavuutta. Teksti on koukuttavaa ihmissuhdekuvausta, ja sen pasifistinen sanomakin välittyy tehokkaimmin juuri melodraaman keinoin.

Teos osoittaa mieleenpainuvasti, millaista tavallisten siviilien arki on ainaisen sodan tai sodan uhan keskellä ja muistuttaa meille rauhassa eläville, miten ihmeellisen ihania ne aivan tavalliset arjen ympyrät voivat olla.

Jos vain ei olisi sotaa.

VEIJO HIETALA

”Teksti on koukuttavaa ihmissuhdekuvausta, ja sen pasifistinen sanomakin välittyy tehokkaimmin juuri melodraaman keinoin.”
David Grossman kirjoitti pasifistisen romaanin suojellakseen Israelin armeijaan joutunutta poikaansa.
David Grossman kirjoitti pasifistisen romaanin suojellakseen Israelin armeijaan joutunutta poikaansa.
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.