Kyllä Kekkonen hoitaa

• Pia Pesonen: Urho Kekkonen Strasse. Teos 2011. 181 s.

Pia Pesosen tarinakokoelma Urho Kekkonen Strasse on tavattoman yhtenäinen ja hallittu teos, jos laskee, kuinka monta avointa loppua, sinne tänne säntäilevää juonenpätkää ja villisti viipottavaa henkilöä siihen mahtuu. Liimapinta pitää, vaikka pitäisi kuvata käkkärämännyn kaltaisia pohjoisen persoonallisuuksia, jotka eivät edes taivu olemaan samaa mieltä koko Kekkosesta.

Eletään 1970-lukua Suomen Lapissa, ja ihmisillä on erityinen suhde Urho Kekkoseen, alueella ahkerasti vierailevaan presidenttiin. Kaikki saavat suunvuoronsa, paitsi sankari itse. Itsepintaisesti poissaolevasta Kekkosesta muodostuu filmitähtimäinen kangastus, ja jäljelle jää kuva horisonttiin ajavasta mustasta autoletkasta. ”Kekkonen kuleksii, Kekkonen kuseksii, Kekkonen saunoksii, Kekkonen kapuaa, Kekkonen laskeutuu ja Kekkonen naia naksauttaa”, tiivistää elämästä höynähtänyt Kaarin-Anne presidentin Lapin-matkailun.

Pesosen jutuissa ottavatkin mittaa toisistaan kahdenlaiset hulluudet, vallanhimo ja ihmisessä syvällä asuva outous. Pelkkä hulluus on ihan liian vaatimaton määritelmä kirjailijan loihtimille lappilaisille luonnekuvauksille. Muun muassa eräällä tavalla johtavaksi kertomukseksi luettava Allin baari esittelee huikeisiin mittoihin kasvavia henkilöitä, kuten tuntureilta tulleen, sielultaan napolilaisen Allin, joka odottaa presidentin vierailua seksuaalisella kiihkolla, ja tämän räiskähtelevän tyttären Sylvin, presidentin vaimon täysnimikaiman, sekä itseoppineen mulkkumaalarin Anteron ja listoja luettelevan Kaarin-Annen.

Teoksen avaa komeasti Jussi Alahuusuan kirje presidentille. Tässä, kuten muissakin alkupuolen kertomuksissa, juttu lähtee liikkeelle viattoman oloisesta yksityiskohdasta noustakseen siitä lentoon ja henkilöiden ulottumattomiin.

Huipulla tuulee kylmästi ja omatunto soimaa, mutta nyt tarinaa ohjaavat jo tapahtumat eivätkä henkilöt. Kehnoimmin käy ehkä Maaretin muumio -kertomuksen Maaret Mokolle, joka päätyy neuvostoliittolaiseen vankimielisairaalaan Leninin maallisten jäännösten häpäisystä.

Karikatyyrimäiset ihmiskuvat naurattavat paremminkin kuin koskettavat ja sopivat erityisesti kertomuksiin, joissa ihminen ajautuu tyhmiin ratkaisuihin. Traagisesta tulee silloin hauskaa, vaikka jossakin taustalla läikehtii ajatus antiikin tarinoidenkin ihmiskohtaloista: tässä kuolevaiset räpiköivät eteenpäin ja Kekkosen hahmo leijuu kansan yllä kuin ylijumala Zeus.

Sonetti numero 12 iskee tyypittelyjen jälkeen kuin märkä rätti kasvoihin. Kun Pesonen hylkää kertarysäyksellä karikatyyrit, hän pääsee ihan liki ja riipaisee syrjäytyneen pariskunnan kuvauksella.

Kokonaisuutena Urho Kekkonen Strasse on viihdyttävä ajankuva vähäsen koko Suomesta, eikä pelkästään lappilaisuudesta. Ihmisten suurin pelko ulkoisten kulissien romahtamisesta ja sisäisen tyhjyyden paljastumisesta toimii hyvin teemana eikä jää hitustakaan epäselväksi. Näin mahtavia esimerkkejä aiheesta ei tarjoudu usein luettavaksi.

MARI VIERTOLA

Pia Pesonen
Pia Pesonen
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.