Vares vereslihalla

• Reijo Mäki: Mustasiipi. Otava 2011. 397 s.

Jussi Vares nuolee haavojaan Mörkössä eli Tummasaaressa Paraisten suunnalla. Kyse ei ole Apteekki-sitsien jälkeisestä jysäristä tai naismurheista vaan aivan uudesta pahasta rastista.

Päässä on paha vekki, kaulassa jälki kuristusvaijerista ja muistissa musta aukko, joka ei ota täyttyäkseen. Ei vaikka terveellinen ruokavalio ja aamu-uinnit hoituvat luonnon helmassa kaukana kaupungin melusta, kuten lääkäri ja poliisi ovat suositelleet. Pelko sen sijaan kalvaa takaraivossa. Mitä? Miksi? Kuka?

Vastausten sijaan lähitulevaisuus tuo vain lisää pohdittavaa. Saarinaapuri, sulokkaan siro aikanainen tarjoaa vedenhakureissun päätteeksi kahvit avec ja ohessa arvoituksellista aprikoitavaa luonnonmukaisine parannusmenetelmineen ja niiden esiin kaivamine uusine pähkinöineen.

Kun kirjaimellisesti puskista löytyy vielä vainaja ja linkki Varekseen, asioita selvittävät poliisitkin ovat entistä enemmän ymmällään. Tapahtumilla vaikuttaisi kuitenkin olevan yhteys menneisiin, mutta mikä?

Outoja ja tuttuja

Reijo Mäen 22. Vares-dekkari koukuttaa tehokkaasti. Yksityisetsivän ongelmat nivoutuvat helteiseen kesään tapahtumineen. Muistinmenetystä poteva Vares on umpikujassa niin omassa elämässään kuin tutkimuksissaan, ja kaukana Etelä-Amerikassa joukko kaivosmiehiä kärsii omassa kiipelissään maan povessa.

Mäki avaa panoraaman tuttuun miljööseen. Vareksen pitkä vähäsateinen kausi katkeaa Esposito–Apteekki-akselin kosteikoihin, joissa vilahtavat novellikirjailija Luusalmi, pastori Alanen ja kyyppari Korpela kohortteineen.

Mukana on myös muita vanhoja tuttuja, ja jollakin kummalla tavalla myös saksalaisella liekkimetalliorkesterilla Rammsteinilla on yhteys kuvioihin.

Mäki ripottelee tarinaan lisäksi ihmisiä ja sivupolkuja, joista osalla on yllättävän suuri merkitys loppupeleissä. Toiset taas poistuvat näyttämöltä yhtä rivakasti kuin ovat sinne ilmestyneet. Kuten oikeassa elämässä, Vareksenkin eteen tulee tilanteita, jotka eivät johda mihinkään, saati liity toisiinsa.

Tiukka tatsi

Parissa kohtaa Mäki avaa juonen solmuja sivaltamalla ja paljastaa vähän liikaakin, liekö tullut hinku kiriä kerrontaa ja pitää sivumäärä kurissa.

Muuten Mäki kirjoittaa tiukkaa tekstiä. Lause on ekonomista, kuvat tarkkoja ja tunnelmat kohdallaan. Esimerkiksi alun saaristomaiseman valoineen, tuulenvireineen ja aamu-uinteineen voi tuntea iholla.

Turussa kun liikutaan, myös kaupunkikuva tukee kerronnan uskottavuutta. Mäellä on silmää niin ruutukaava-alueen vilinälle kuin grynderien harjoittamalle kehitystoiminnalle rupuisilla teollisuusalueilla – entinen pankkimies nivoo tarinaan kiinnostavia taloudellisia kytköksiä.

Mustanpuhuvaa juonta höystetään aiemmista kirjoista tutulla huumorilla. Etenkin Luusalmi yltää jälleen uusiin sfääreihin – elämäntapataiteilijan ajatuksenjuoksusta välittyy nousuhumalaisen baarikärpäsen kaikkivoipaisuus hykerryttävästi.

MATTI KOMULAINEN