TS Kirja

Huohottava läjä runopikseleitä

KIRJAT

Satu Manninen: Nollakatu nolla.

Gummerus 2016. 61 s.

Satu Manninen on pitänyt teoksissaan yllä proosarunon vähänimekkeiseksi laantunutta traditiota. Myös Mannisen viides kokoelma Nollakatu nolla hahmottuu tyylikeinojensa valossa proosa- ja säemuotoisen ilmaisun välistä harmaata rajavyöhykettä tutkivana runoutena.

Teoksen tekstit kurottavat kohti proosan laatikkomuotoa verrattain vähäeleisen, joskin voimakkaita tunnelmia ja kontrasteja kirjan sivuille luonnostelevan kielen voimalla.

Kokoelman runosikermät on otsikoitu postinumeroiduilla paikannimillä. Tekstien paikallinen jänne ulottuu Los Angelesista Monte Carloon ja Helsingistä Rovaniemelle, mutta mistään matka- tai kulttuurilyriikasta ei kokoelman kohdalla voi siti puhua. Maantieteelliset kiinnekohdat mieltyvät ennemminkin runojen motiivisina puitteina, tekstien perussävyjä ja kuvastoa määrittävinä ilmaisullisina raameina.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Muotokielensä puitteissa Mannisen runoilmaisua voi pitää jopa jossain määrin konservatiivisena. Staattisiksi, vasemmasta reunastaan tasatuiksi laatikoiksi kirjan sivuille sommitellut, ja verrattain korkean rivivälin visuaalisesti rytmittämät tekstikappaleet kantavat muassaan muistumia vuosituhannen alun kotimaisista runovirtauksista. Runojen runoluonnetta kommentoivaa metalyyristä ainestakin on annosteltu mukaan rivikaupalla.

Samalla teoksen ilmaisu on kuitenkin alati verevää ja omaleimaista. Kokoelman kieli viiltää ajoittain töksähtelevässäkin suorasukaisuudessaan terävästi. Mannisen runoille usein ominainen asetelmallisuuden tai jopa jonkinlainen lavastettuuden tuntu tekee teksteistä lisäksi kaikessa etäännyttävyydessään voimakkaita ja vaikuttavia lukukokemuksia.

Kielen, kuvan ja maailman välisten suhteiden ruotiminen on Mannisen koko runotuotannon keskeisiä teemoja. Visuaalisen havainnon ja kielellisen ilmaisun kategoriat sotkeutuvat myös Nollakatu nollan teksteissä alati toisiinsa. Runon kyky välittää lukijalle kielen ulkopuolisen todellisuuden tapahtumia kirjoitetaan kokoelmassa toistuvasti kyseenalaiseksi: ”Pihalla lapsi kuin joku eskimo rakentaa iglua, juoksee / talvilenkkareissaan kunnes on vain huohottava läjä pikseleitä.”

Teoksen teksteissä kieli asettuu lukijan ja maailman väliin asioita ja niiden välisiä suhteita mutkistavaksi ja vääristäväksi tapahtumaksi. Lukijaa sysitään toistuvasti oivalluksen ja tulkinnan reunalle. Kokoelman pikkuruisia proosalaatikoita ympäröi merkitysten ja tekstisisältöjen sijaan lopulta kuitenkin vain paperin valkoinen, äänetön ja jo itsessään paljon ilmaiseva tyhjyys.

Nollakatu nollan vierauden tuntua tihkuvissa tilannerunoissa kieli ja maailma sellaisina, kuin ne kirjoitetaan, luisuvat toistuvasti syrjään totunnaisilta paikoiltaan. Tämän kaiken keskellä rippeitään kasaan keräilevän runominän tehtäväksi jää istua ”pöydän ääressä äyriäinen haarukassa / kaikki ne päivät joina aurinko ei nouse.”

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Yksinään synkkien tekstien äärelle kumartuvan lukijan osa ei välttämättä ole helpoimmasta päästä, mutta runojälki toisaalta monin verroin teksteihin uhratun ajan ja energian väärtiä.

Miikka Laihinen