Kirja-arvostelut

Komeaa proosaa suomalaisesta elämänmenosta

•  Essi Tammimaa: Paljain käsin. Gummerus 2011. 346 s.

Essi TammimaanPaljain käsin on kevätkauden hienoimpia proosateoksia, jos ei hienoin. Tässä toisessa romaanissaan Tammimaa, entiseltä sukunimeltään Henriksson, onnistuu antamaan poikkeuksellisen täysipainoisen lukukokemuksen.

Tammimaan teos osoittaa, miten romaanitaiteessa ei ole kyse pelkästään tarinoiden kertomisesta ja teemojen kehittelystä, vaan myös siitä, miten kieltä käytetään ja kerrontaa rakennetaan. Paljain käsin luo uutta kieltä ja tekee tarinamaailmansa tavalla, joka ei edes haiskahda elitistiseltä kikkailulta.

Laajaan romaanin mahtuu monta tarinalinjaa, jotka vievät sota-ajan Helsinkiin tai pysyttelevät nykyajassa. Paljolti on kyse naisen elämästä, mutta sitä ei voi irrottaa miesten historiasta.

Suomalainen yksinpärjäämisen perinne törmää romaanissa tarpeeseen perustaa perhe, mikä ei tarkoita pelkästään verisiteitä vaan syvempää toisista huolehtimisen ketjua.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Laajassa kaaressa romaanissa ei ole kyse mistään sen vähemmästä kuin suomalaisen elämänmenon kuvaamisesta aineellisesti niukasta sota-ajasta nykyhetken yltäkylläisyyteen. Eläminen ei ole mitään helppoa herkkua, mutta ei teoksessa mitään köökkiproosan kurjuusdraamaa silti kehitellä. Se vältetään jo pelkällä kielen herkullisuudella.

Esikoisromaani Ilmestys (2007) antoikin ymmärtää, että Tammimaa näkee ihmiset poikkeuksellisen vahvasti ruumiillisina olentoina. Henkilöitä rakennetaan kuvailevien verbien kautta, jotka täsmentyvät nimenomaisesti heidän ruumiidensa tapoihin toimia tai tuntea. Niinpä joku hahmoista taimeltaa kävellessään, toinen säksähtelee hengittäessään.

Tammimaa tekee sanojensa ruumista konkreettisesti materiaalisia. Kun uudissanojen rehevyys yhdistyy rakenteen kerroksellisuuteen ja laaja-alaiseen tematiikkaan, ollaan nautittavassa ja yllätyksellisessä lukemisen maailmassa alusta loppuun asti.

Vaaran suvun äidit

Keskelle asettuu Vaaran suku ja sen kolme nykyajan sisarta. Heistä nuorin, Varpu, työskentelee lähihoitajana, joka vastaa saattopotilaiden viimeisistä ajoista. Kumihanskaisilla käsillä hoitajat yrittävät helpottaa kuolevien olotilaa, mutta omassa elämässä pitäisi pystyä toimimaan paljain käsin.

Hoitotyön todellisuuden kuvaus on Tammimaan romaanin yksi hieno väre. Läpi romaanin kulkeva kielen materiaalisuus ja fyysinen havainnollisuus konkretisoituvat erinomaisesti Tammimaan kuvatessa hoitajia vaihtamassa potilaiden vaippoja.

Inari on keskimmäinen sisar, joka poukkoilee miessuhteissa, kunnes tulee raskaaksi Varatulle miehelle. Kuvataiteilija Virva puolestaan elää onnellista avioliittoa kelpo miehen kanssa, joka saa puutarhan kukoistamaan mutta Virvaa hän ei pysty hedelmöittämään.

Romaanin yksi teema on juuri äidiksi tulemisessa ja äitiyden valitsemisessa. Sisarusten Tuure-vaari kiteyttää kirpeästi naisten osan ilmaisussaan ”jos ei ole paksuna, tulee paksuksi”.

Useimmat mieshahmot vaikuttavatkin kohtelevan naisia perinteisen kahtiajaottelun mukaisesti. Naiset ovat joko huoria tai äitejä, ja äideiksi tullessaan naiset eivät enää ole kiinnostavia.

Sisarusten äiti puolestaan pyrkii omien tyttäriensä kohdalla korjaamaan omat äiti-kokemuksensa. Hänen äitinsä, Aila Ailahtelevainen, nimittäin hylkäsi lapsensa ja päätyi sittemmin nuokkumaan ostarin kulmille viinahöyryisenä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Huonosti äitinä viihtyminen vaikuttaa Vaaran perheessä perintönä, jota nuoremmat sukupolvet toistavat tai josta pyristellään eroon. Tammimaa vaikuttakin tarjoavan äitiyden vaihtoehdoksi sisarellisuutta, sillä romaani päättyy kovin idylliseen kuvaan sisarten välisestä yhteydestä.

Sitä ennen on käyty läpi naiseksi kasvamista, miehen osattomuutta äidin ja lasten kiinteässä suhteessa, työelämän kuvausta, suvun tarinaa ja historiaa. Kaiken tämän laajan materiaalin Tammimaa hallitsee taitavasti, mieleen painuvasti.