Viheliäisten virsien laulaja

• Timo Hännikäinen: Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä. Savukeidas 2011. 280 s.

Timo Hännikäinen (s. 1979) kohahdutti pari vuotta sitten seksuaalimoralisteja ja feministipiirejä pamfletillaan Ilman, joka kertoi neljän vuoden naisettomuudesta. Oudolla tapaa se oli jatkumo Esther Vilarin Hyvin opetetusta miehestä (1971) aina Norman Mailerin The Prisoner of Sexiin (1971). Tuoreimmista julkaisuista se keskusteli tehokkaasti Henry Laasasen Naisten seksuaalinen valta -kirjan kanssa (2008).

Laasasen päälle on kaadettu kuraa huolella hänen julkaisemansa teoksen jälkeen. Hännikäinen sai peräti kolme viharyhmää Facebookissa. Molemmat kirjailijat sortuivat suurimpaan perisyntiin suomalaisessa kulttuurissa: he puhuivat miehisistä perustarpeistaan naisellisen säännöstelytalouden kurimuksessa.

Pääkaupunkiseudun mielipideautomaatit Anne Moilasen johdolla latasivat joukkotuli-aseensa ja hyökkäsivät jopa Hännikäisen fyysistä habitusta päin. Ihmisen viheliäisyydestä -esseekokoelmassa käydäänkin noissa Ilman-pamfletin jälkimainingeissa, pilkataan ”tiedostavaa” pseudoälymystöä ja kurkitaan jopa Impivaaran ikikuusiin.

Nyt sitä saa

Kirjan mielenkiintoisimmiksi nousevat esseet Tiedostajat ja Siveydestä seksuaaliseen korrektiuteen. Itsetiedostajiksi Hännikäinen nimittää punavihreitä vegaaneja, jotka ihailevat kolmannen maailman kulttuureja ja sympatisoivat eri vähemmistöryhmiä. Hännikäinen viittaa Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kolumnistiin Anu Silfverbergiin, joka yhdessä kirjoituksessaan seinänaapureistaan viittaa yleisesti ja halveksuen miespuoliseen suomalaiseen rahvaaseen nimittämällä näitä ”lukutaidottomiksi” ja ”hädin tuskin apinoista seuraaviksi.” Hännikäisen mukaan näitä alentavia ilmaisuja tuskin käytettäisiin, jos kyseiset möykkääjät olisivat afrikkalaisia maahanmuuttajia.

Ylipäätään Hännikäisen katsannossa tiedostajat edustavat omasta mielestään moraalis-älyllistä paremmistoa ja haaveilevat utooppisesta maailmankylästä tunnistamatta lainkaan eri kulttuurien syviä pohjavirtoja, jotka monesti ovat syystä tai toisesta yhteen sovittamattomia.

Seksuaalipoliittinen kritikointi saa jatkumoa Ihmisen viheliäisyydessä. Hännikäinen muistaa toki heti alkuun mainita, että toimiminen julkisena eläimenä on lisännyt flaksia, ilmeisesti muutenkin kuin säälistä. Sitten hän kääntää katseensa niihin soraääniin, jotka haluaisivat hirttää kirjailijan niistä kalleimmistaan kattoon. ”Feministien reaktio oli arvattavissa. He olivat innokkaita leimaamaan minut henkisesti epäkypsäksi, häiriintyneeksi, patologisen naisvihamieliseksi ja tai muuten poikkeavaksi”, kirjoittaa Hännikäinen. Sananvapauden hinnaksi näyttää määrittyvänkin siinä sivussa kunnon kastrointi.

Feministien omasta ristiriidasta tulee herkullinen näkymä, kun Hännikäinen viittaa Anna Kontulan pamflettiin Tästä äiti varoitti (2009). Siinä Kontula kirjoittaa kuinka pahat pojat ja luolamiehet kaikesta huolimatta kiihottavat ja ”freudilaisen yliminän kaltainen sisäinen ääni” tuomitsee, kun feministinainen haaveilee rajuotteisesta ja maskuliinisesta rakastajasta. Hännikäisen mukaan: ”Feministinen indoktrinaatio on luonut herkän, kompleksisen ja naisille kiltin miestyypin, joka ei lopulta kelpaakaan vapautuneelle naiselle.”

Kenen riemuvoitto

Hännikäinen myöntää ihailevansa natsikulttuurin spektaakkelinomaisuutta sillä tavalla kuin se on esitetty Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitossa. Yksilö hukkuu geometrisinä marssiviin rivistöihin, hakaristiliput ja viirit ne vain liehuvat huumorintajuttomasti kaikessa ”yliviritetyssä” fanatismissaan. Kirjailijan mielestä natsismi yhdisti onnistuneesti myytin, rituaalin ja symbolin. Hännikäinen ei näe tai tunnusta tämän fasistisen oppirakennelman alle piiloutuvaa syvää itsehalveksunnan ja yksilöllisen epätoivon maastoa. Toisaalta se näyttäytyy wagneriaanisen messuamisen ja esteettisen ryhmäkoreilun alla mitättöminä sivujuonteina.

Impivaaralaisuus on kirjailijalle korpi-ihmisen yksinäisyyttä ja uhmaa, mutta myös kaltaistensa tunnustamista. Hännikäisen mielestä tällainen jälkiteollinen metsärebelismi lukutaidolla varustettuna pitäisi korottaa uuden kansallismielisen ajattelun iskusanaksi ja johtoteemaksi. Tämän taustalla, niin kuin koko kirjankin, on omanarvontunto. Vaikka jotkut Hännikäisen purkauksenomaiset päätelmät ovat älyllisesti kestämättömiä, on hän rohkeutensa takia harvinaisuus suomalaisessa kulttuuri-ilmastossa. Se riittää, vaikka kaikesta muusta jäisikin ilman.

JUHANI BRANDER

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.