TS Kirja

Kommunikaation kokeellisia heijastumia

Eino Santanen
Eino Santanen

Eino Santanen: Punainen seinä. Teos 2010. 71 s.

Eino Santasen kolmas runoteos on korkkiruuville vääntyneen kielen juhlaa. Tekijänsä edellisten teosten tavoin Punainen seinä on niin itsetietoisen täyteen rakennettua ja ansoitettua tekstiä, että kokoelmalle miltei toivoisi laadullista kompastelua. Toive ei kuitenkaan toteudu, sillä lyyrikko Santanen onnistuu sen kolmannen kerran huijaamaan nimiinsä erinomaisen teoksen.

Hankalasti avautuva kokonaisuus haastaa yksioikoiset tulkinnat ja jämähtäneet lukutavat pöyhiessään rooleiksi ja kaavoiksi kangistuneen kanssakäymisen ilmenemismuotoja. Leikkisillä ja kokeellisillakin sävyillä flirttailevan pintatason alla Santasen runous raapii synkän nihilististä ajankuvaa puolustuskyvyttömän lukijan tajuntaan.

Teoksen sysimustan huumorin täplittämää lyriikkaa ohjaa epäusko kielen kykyyn välittää todellisuutta sellaisenaan. Teksteihin rakennetuissa hidastus- ja pysäytyskuvien, mainosmaisten asetelmien sekä vääristyneiden heijastusten lavasteissa rakkauden ja kuoleman sfääreihin kurkottava ilmaisu vääntyy väkisinkin ironiseksi:

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

”Riisuttu Mies istuu matkapuhelin kädessään tyhjässä neuvotteluhuoneessa ja tuijottaa tietokoneen ruudulta Puettua Naista, joka leikkii puettua eläintä toiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvassa hidastuvassa maisemassa.”

Retorisia sokkeloita

Aihetasolla Santasen lyriikka tasapainoilee julkisen ja yksityisen piirin harmaalla rajavyöhykkeellä. Yksinäisen toimistotyöntekijän yöllisiä pelkotiloja ja eläköityneen pornotähden lohdutonta mielenmaisemaa ruotiessaan absurdin huumorin sävyttämiin runoihin kirjoittuu myös melankolisempia ja yhteiskunnallisia sävjä.

”Punaisen seinän rikkinäinen puheenparsi on omaehtoisen estetiikan ja kirkkaaksi hioutuneen kokonaisnäkemyksen saumaton liitto.”

Fiktiivinen henkilögalleria korostaa kokoelman esillä- ja näytteilläolon tragikoomisia teemoja, sillä ”Kuvan jälkeen on vain luonnon alastomuutta / joka ei kiihota enää ketään”.

Eloisa runoilmaisu uudistaa perinteistä säemuotoa esimerkiksi pöytäkalenterimuotoon asetellun ja sivulta toiselle grafiikkavedoksen tapaan siirtyvän tekstiaineksen välityksellä. Kokeelliset ratkaisut eivät onneksi varasta koko showta, vaan luovat runoihin hallittua, kokoelman yhteiskunnalliseen eetokseen sulautuvaa irrallisuuden tuntua.

Negatiivista sanottavaa teoskokonaisuudesta on vaikea keksiä. Punaisen seinän rikkinäinen puheenparsi on omaehtoisen estetiikan ja kirkkaaksi hioutuneen kokonaisnäkemyksen saumaton liitto.

Jos pässinä runonarun päässä viuhuva lukija välillä eksyykin säkeiden retorisiin sokkeloihin, voi merkityksiä ja lohdutusta käydä penkomaan esimerkiksi kokoelman lempeän anarkistisesta ja varsin monitulkintaiseksi kasvavasta itsereflektiosta:

”Siinä ei näy mitään hyvää, salaista viittausta tai purkavaa vitsiä. Vain lyhyt ajatus joka kutsuu itseään juoneksi, riehakkuutta joka ei realisoidu selkeiksi muodoiksi. Se ei suostu muuttamaan tapojaan.”