Kirja-arvostelut

Suomisen Olli rakastuu taas

Pasi Ilmari Jääskeläinen on fantasian kasvatti.
Pasi Ilmari Jääskeläinen on fantasian kasvatti.

• Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät. Atena 2010. 372 s.

Nykytiedon mukaan fantasiassa on keijuja, haltioita, kääpiöitä, tietäjiä, örkkejä ja outoja voimia. Siinä on kohtalo toteutettavana, aarre etsittävänä tai vähintään sormus hukattavana. Se on kaava elementteineen valmista yleisöä varten.

Kirjallisuudentutkija Tzvetan Todorov piti klassisessa fantasiatutkimuksessaan (Introduction à la littérature fantastique, 1970) näitä vain ihmesatujen johdannaisina. Hänelle tosifantasia on jotain aidosti häiritsevää, jollaiseen voi törmätä vaikka Poen, Kafkan ja Nervalin teoksissa. Fantasia ei ratko outoja tapahtumia järjenmukaisesti kuten dekkari, mutta ei myöskään rakentele pikkusieviä ihmemaita. Se jättää asiat auki. Todellisuus nyrjähtää sijoiltaan, eikä päähenkilön henkisestä tilasta ole takeita.

Pasi Ilmari Jääskeläinen on fantasian kasvatti, mutta hän ei kirjoita ihmetarinoita. Hän heittää päähenkilönsä, kustantaja ja kirkkovaltuuston jäsen Olli Suomisen todorovilaisen ”le fantastiquen” syövereihin. Olli Suominen nukahtelee paljon. Hänellä on jatkuvia ongelmia sateenvarjojen kanssa. Tämä on olevinaan hyvin outoa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Keski-iän kriisiin ajautunut kustantaja haaveilee Jaska Jokusen lailla tytöstä, joka nyt on päärynämekkoinen eikä punatukkainen tyttö. Vaimo alkaa näyttää vieraalta. Paluun tehnyt nuoruuden ihastus, nykyinen menestyskirjailija Kerttu, tulee sekä maisemiin että uniin.

Kyökkirealismista elokuviin

Romaanissa Harjukaupungin salakäytävät fantasia on elokuvallista, koska Kerttu on kirjoittanut Elokuvallisen elämänoppaan ja valmistelee nyt samanlaista puolimystistä, M-hiukkasiksi kutsutulla merkityksellisellä taikapölyllä täyttyvää elämänhallintaopasta eri kaupungeista.

Olli Suominen kokee elämäänsä elokuvien etuoikeutettuina hetkinä ja painajaisten alhoina. Niinpä tietysti. Uuden polven kirjailijat ovat kasvaneet David Lynchin, Wong Kar-wain, Pedro Almodovarin ja Tim Burtonin parissa. Mikään kokemus ei voi olla vain ikävystyttävän tuttu, vaan sen on oltava kinemaattisen kiero ja tyylitelty, fantastinen reseptin mukaan.

Jääskeläinen ei halua kirjoittaa fantasiaa eikä realismia. Siksi hän kirjoittaa ”reaalifantasiaa”. Se tulee lähelle Todorovin fantastista, mutta jotain on vialla. Vaikka kirja käy loppuaan kohden aina vain ihmeellisemmäksi ryömimiseksi seksuaalisuuden, identiteetin ja muistojen salakäytävissä ja leijumiseksi maailmanelokuvan avainkohtauksissa, todellisuuspakoisuus on sittenkin vain mekaanista kerronnan strategiaa ja minuuden psykologiaa. Teksti liukuu kyökkirealismista leffoihin ja valveesta houreiden surrealismiin, jossa Kafka ja Magritte kumartavat sateenvarjoa.

Kaksi
loppuratkaisua

Päähenkilö on sekä tyyppiesimerkki keski-ikäisestä miehestä että elokuvahahmo. Olli Suominen, Suomisen Olli vaan, elokuvistakin tuttu. Jääskeläinen näyttää tulleen siihen tulokseen, että realismi on mälsää. Pitää siis kertoa myös, mitä mies uneksuu. Sillä tavalla Jääskeläinen tuo kerrontaansa halkeamia, upottavia pohjia ja sen sellaisia.

Strategian ensisijaisuutta hän alleviivaa loppuratkaisuilla. Niitä on siis kaksi. Kirjan ostaja ei tiedä, kumman hän saa, mutta hän saa tietää, että toisen voi lukea netissä. Harjukaupungin salakäytävät ei ole vain elokuva, vaan se on virtuaalisella dvd:llä julkaistu elokuva. Mutta missä on kirjailijan kommenttiraita?

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Jääskeläinen ei tunnu tajuavan, että Olli on hehkeimmillään peiliin tuijottaessaan, toista naista kaivatessaan ja työpaikalla tyhjää jauhaessaan. Hän ei ole jännä tyyppi elokuvissa tai kaninkolossa. Lord of the Ringsiä enemmän kiehtoo ”lord of the boring”. Ikävystyttävä on uusi ihmeellinen

Kirjailija hukkaa hahmonsa jo ennen puoltaväliä. Kun lukija ei enää piittaa olemassaolonsa ehdoista vieraantuneesta päähenkilöstä, on samantekevää onko loppuratkaisuja kaksi vai viisitoista.