Kuvitteellisia runonriekaleita

• Mark Mallon: Aregemia. Tammi 2010. 58 s.

Saksalaissuomalaisen Mark Mallonin esikoisteoksessa tummasävyinen tieteisfiktio kohtaa nykylyriikan ilmaisukeinot. Kaunokirjallisena kokonaisuutena Aregemia on ehkä hieman keskeneräinen muotopuoli, mutta omaperäinen genrerunous erottuu kyllä edukseen tasaisen säkeensä ja painostavien tunnelmakuviensa ansiosta.

Mallonin runomuotoon kirjoitettu keveähkö scifi on kaukana avaruusoopperoiden eeppisestä laajuudesta. Teoksen suppea ja sirpaleinen tekstimateriaali nivotaan yhteen tietosanakirja-artikkelia jäljittelevällä johdannolla Norjanmerelle sijoittuvasta kuvitteellisesta Aregemian saarivaltakunnasta.

Etäännyttävä, fiktiivinen aines sekoittuu aavistuksenomaisina vihjeinä runojen arkisen pohdiskelevaan ja toteavan kerronnalliseen perusvireeseen. Kokoelman synkkä ja hillitysti vinksahtanut todellisuus poikkeaa ajoittain pelottavan vähän siitä tekstin ulkopuolisesta todellisuudesta, jossa Mallonin teos on kirjoitettu.

Käsityskyvyn
manipulointia

Moniäänisen lyriikan välittämä kokonaiskuva kuvitteellisesta valtiosta jää haastavan avoimeksi. Runojen puhuma maailma aukeaa tarkasteltavaksi repaleisina, usein painajaisen logiikkaa noudattavina välähdyksinä.

Tekstinriekaleiden keskeltä hahmottuu rakenteellisen väkivallan kontrolloimaan yhteiskuntaan istutettu traaginen rakkauskertomus. Irrallisiksi tarinanjäämiksi tulkittavista runoista puuttuu selkeä keskinäinen jäsennys, ja jää täten lukijan vastuulle koota runopalapeli ehjäksi.

Tieteisfiktion traditiolle ominaisesti Aregemiaan kirjoittuu myös kantaaottava eetos. Umpikujaan ajautunutta romanssia keskeisemmäksi teemaksi kokoelmassa kasvaakin inhimillisen havainnon ja käsityskyvyn manipuloitavuutta ruotiva juonne. Yksilön ylitse käyvä valta on teoksessa läsnä myös isoveli valvoo -perinteen tutunsorttisina kameroina ja kasvottomina vartijoina.

Ahdistavan
kylmää runoa

Teoksen runoja yhdistävän maailman syventäminen ei sittenkään olisi ollut pahitteeksi. Vieraaksi jäävän miljöön ja hahmottoman henkilögallerian ristivedossa yksittäiset runot tuntuvat nyt paikoin merkitysarvoltaan vähäisiltä sivupoluilta.

Vaikka Mallonin lyriikka on varmaa ja hallittua, on se samalla kummallisen kovaa ja läpäisemätöntä. Säe ei imaise mukaansa ja etenkin tieteiskirjallisuudelle olennainen teoksen maailmaan uppoutuminen jää tapahtumatta. Kovin monitasoista kokoelman kerronnallinen runo ei ajoittain pilkahtelevaa symboliikkaa lukuunottamatta ole.

Aukkoinen ja kylmä runoilmaisu toimii toisaalta oivallisesti teoksen ahdistavan tunnelman rakennuspalikkana. Aregemian asukkien vainoharhaisen toivoton, tietoisuuden peukaloinnille perustuva masentava maailmankuva välittyy tekstistä erinomaisesti.

Alakuloinen esikoinen on tiiviydessään kunnianhimoinen yritys kokonaisen runomuotoisen maailman luonnostelemiseksi.

MIIKKA LAIHINEN

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.