TS Kirja

Filmihullu kiukuttelee syrjässä

• Filmihullu vuodet 1969–1988. Toimittajat: Peter von Bagh, Eero Tammi, Lauri Timonen ja Sakari Toiviainen. Like 2010. 329 sivua.

Suomi tarvitsee lisää sellaisia elokuvakirjoittajia kuin on Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ohjelmistosuunnittelija Antti Alanen. Hänen tekstinsä nousevat esiin Filmihullun toisesta vuosikymmenkokoelmasta, joka muuten on latteutta, kiukuttelua, nostalgiaa ja papillista paasaamista täynnä.

Näppylöitä eivät aiheuta niinkään Markku Varjolan esseistiset adjektiivirivit tai Peter von Baghin oudot, menneisyyteen kohdistuvat profetiat eivätkä edes haastateltaviin kuuluvat Mikko Niskanen ja Rauni Mollberg, nuo viimeiset persoonallis-kansallismieliset elokuvantekijät omine taata-asenteineen. Jopa Aki Kaurismäen kestää, vaikka hän Filmihulluun kirjoittaessaan oli huonon huumorin ja palavan romanttisen elokuvarakkauden yhteen miksaava nulikka. Toisaalta, mieluummin hänen tekoviisaita aforistisia sutkauksiaan kuuntelee elokuvissa kuin lukee paperilta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Ei, ongelmia ovat Lauri Timonen ja Eero Tammi. Nuoret toimittajat ja von Baghin bändärit ovat omaksuneet henkisen isänsä asenteet, mutta heillä ei ole murto-osaakaan von Baghin tietopohjasta.

Arkistotonttuja ja
säätiöhiippareita

Elokuvakulttuurin marginaalissa vinkuvat pojat eivät edes tajua olevansa naurettavia. Teksti on tätä tasoa: ”Umpimielisten oikeistoleirien virkamiesbyrokraatit, omahyväiset ja imbesillit elokuvatuottajarääpäleet, institutionalisoituneet arkistotontut, turkulaiset elokuvatutkijat, kokouspullaansa tukehtuvat ääriviivattomat säätiöhiipparit ja muut elokuvan nimissä irvokkaasti paasaavat, filmiväen keskinäisen solidaarisuuden perusvalhetta kilpaa paisuttavat, intelligentsiaa kampittavat loiset muodostavat filmihullulaisten silmissä niin arkipäiväisen ilmiön, että sitä voisi tässäkin tottuneesti haukkua, ellei se juhlan kunniaksi tuntuisi vammaisen potkimiselta.”

Vetää sanattomaksi.

Kai tälle joku tautiluokitus on olemassa. Von Baghin soisi ojentavan poikiaan. Esi- ja välipuheiden tyyli saattaa projektin vetäjien mielestä olla gonzoa, korpisoturin realismia, kirjoitusta kellarista ja underground-rockia vailla säestystä, mutta tosiasiassa se on vain noloa.

Älykäs analyysi
pelastaa

Onneksi on Antti Alanen, joka onnistuu Samuel Fulleria käsittelevässä jutussaan liki mahdottomassa: hän todellakin osaa selvittää, miksi tämä mystisesti palvottu amerikkalaisohjaaja on merkittävä. Taustalla on sellaisia asioita kuin jatkuva valppauden tuntu, lehtitaittoa muistuttava leikkaustapa, sensaatiojournalismin iskevyys ja militantti ajatusmaailma, jossa ihmiset ovat aina sodassa toisiaan vastaan. Kun Fuller kuvasi, hän todellakin ampui.

Kohokohtiin kuuluu myös Jim Jarmuschin haastattelu. Riippumaton ohjaaja analysoi älykkäästi kiinnostustaan sellaisiin välitiloihin ja -tapahtumiin, joita peruselokuvissa ei näytetä. Häntä kiinnostavat enemmän ihmiset odottamassa taksia kuin ihmiset taksissa menossa jonnekin.

Metodi selviää yhden pienen esimerkin kautta.