Surrealistin rakkaus on tosi

• André Breton: Hullu rakkaus. Suomentanut Janne Salo. Sammakko 2010. 163 s.

Sanan ammattilaiset esittelevät itsensä runoilijoiksi, romaanikirjailijoiksi, näytelmäkirjailijoiksi, esseisteiksi tai filosofeiksi. Ilmeisesti formaatti lyö leiville. Mutta entä jos kirjailija olisikin vain ihminen, joka kirjoittaa, koska on olevinaan jotain sanottavaa. Siis sellainen kuin André Breton.

Bretonilla on toki oma ristinsä. Hän oli perustamassa surrealismia. Breton oppi ensimmäisen maailmansodan aikana Nantesin sotilassairaalan neurologisella osastolla jotain ihmismielen poikkeavista tiloista ja luki sitten Freudilta loput. Surrealisteilla oli aito halu muuttaa maailmaa Marxin hengessä ja elämää Rimbaud’n tapaan.

Jos tämä vaikuttaa ikävystyttävältä, vika on historiassa. Surrealismista on vajaassa vuosisadassa kasvanut taiteellinen brändi ja populaarikulttuurinenkin maanvaiva, jossa kaikki viisto on muka epäporvarillista surrealismia. Breton varmaan olisi hyvin vihainen. Hän halusi palauttaa elämään ihmeen ja rakkauden.

Tästä kertoo Bretonin kirja Hullu rakkaus, joka ei ole runoteos, romaani, esseekokoelma, näytelmä, kritiikkiä, elämäkertaa, taideteoriaa eikä filosofiaa. Siinä on mukana kaikkea. Vapaasti virtaavaa tekstiä on ihmeen helppo lukea. Breton ja hänen suomentajansa eivät koettele hermoja. Joskus on vain niin, että vahva kirjailijapersoona vie mukanaan riippumatta siitä, pysyykö teksti lajien rajoissa tai ei.

Ylistys aidolle rakkaudelle

Hullu rakkaus kertoo – yllätys – hullusta rakkaudesta. Se on ehkä Bretonin rakkaus sellaisena kuin hän sen haluaa muistaa eli valehdella. Mukana kulkee filosofinen ajatus siitä, että pilvien tähyäjä näkee todellisuuden kirkkaammin kuin muut. Kun ihminen on rakastunut, hän on väkisinkin surrealisti, jonka katsannossa todellisen ja kuvitellun välinen ero on älyn turhamaisuutta.

Breton ylistää aitoa rakkautta ja yksiavioisuutta. Hän hahmottelee elämisen sekä rakkauden taiteiden teoriaa surrealistirunoilijan kielellä. Tai jotain sen suuntaista.

André Breton puhuu suoraan ja älyllisesti. Realismin katoaminen ei tarkoita fantasiaa, irtautumista lihasta sen paremmin kuin järjestäkään. Bretonin havainto maailmasta ja ihmisestä perustuu objektiivisiin tosiasioihin. Hän on materialisti, joka hyväksyy kuvitteellisen: ”Asuttamani talo, elämäni, se mitä kirjoitan: haaveilen siitä, että ne näyttävät kaukaa samalta kuin vuorisuolakuutiot läheltä.”

Bretonin mielestä ajattelun suurin ongelma on tunnetun yliarvostaminen tuntemattoman kustannuksella. Materialistinen romantikko lainaa kaikista maailman filosofeista juuri Hegeliä: ”Mieli on virkeä ja innokkaan avoin tarpeelleen kehittyä esineiden keskellä vain siinä määrin kuin esineissä on jäljellä jotain arvoituksellista, joka odottaa paljastumistaan.”

KARI SALMINEN

André Breton: Hullu rakkaus
André Breton: Hullu rakkaus