Populaaristi monikulttuurisesta brittikirjallisuudesta

• Päivi Kosonen, Päivi Mäkirinta & Eila Rantonen (toim.): Imperiumin perilliset – esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta. Avain 2009. 344 s.

Brittikirjallisuutta suomennetaan runsaasti, mutta sen kenttää on nykymaailmassa epäilemättä vaikea hahmottaa. Avaimen Café Voltaire -sarjan toisessa osassa joukko suomalaisia tutkijoita ja muita asiantuntijoita valaisee aihetta monipuolisesti.

Kuten sarjan ensimmäinen teos, ranskalaista kirjallisuutta käsitellyt Tarinoiden paluu, Imperiumin perillisetkin alkaa toimittajien johdannolla, jossa esitetään selkeästi jäsennelty näkemys alueen kirjallisuuden painopisteistä. Sen jälkeen esseistit pohtivat yksittäisten romaanikirjailijoiden tuotantoa.

Kirjan nimi viittaa toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen, jossa Iso-Britannia jäi syrjään maailman johtavien valtioiden joukosta, kun siirtomaat itsenäistyivät ja Yhdysvallat ja Neuvostoliitto valtasivat johtoasemat. Nykytilanteen keskeisiin piirteisiin kuuluu monikulttuurisuus. Entisiltä siirtomaa-alueilta kuten Intiasta ja Karibialta muuttaneet ihmiset ovat tulleet jäädäkseen, ja heidän läsnäolonsa haastaa käsityksen brittiläisyydestä.

”Brittiläinen kirjallisuus” kattaa siis teoksessa kaiken Iso-Britannian alueella julkaistun, eritoten jälkikoloniaalisen kirjallisuuden: Zadie Smith, Salman Rushdie, Monica Ali ja Hanif Kureishi ovat kaikki muutakin kuin perusenglantilaisia. Heillä on jalansijansa Britanniassa mutta myös siteitä muualle.

Esimerkiksi Smith etsii Johanna Materon mukaan identiteettiä ihmisille, jotka ovat jo toisen tai kolmannen sukupolven maahanmuuttajia. Tässä tilanteessa oleminen ei tiivisty pelkästään uuteen yhteiskuntaan integroitumiseen tai sopeutumishaluttomuuteen.

Monikulttuurisessa tilanteessa jokaisen on muutettava tapaansa suhtautua itseensä ja paikkaansa menneisyydessä ja nykyhetkessä. Esseensä lopussa Matero viittaakin asiaan, joka kirjan esseitä lukiessa käy useasti mielessä: jokohan kaikesta tästä kansallisen identiteetin kyseenalaistamisesta ja pirstoutumisen tunnustamisesta olisi Suomessakin aika ottaa oppia?

Pintaa
syvemmälle

Monikulttuurisuuden ohella nykybrittikirjallisuudelle on keskeistä populaarin ja vakavan taiteen välisen rajan hämärtyminen. Esseekokoelmassa onkin populaarikirjallisuudelle omistettu kokonainen osio, joka on – hieman yllättäenkin – kirjan kiinnostavinta antia.

Esimerkiksi Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjojen tarkasteleminen Jane Austenin fanikirjallisuutena nostaa esiin mielenkiintoisia seikkoja molempien tekijöiden tuotannon parisuhdekäsityksistä. Fieldingistä kirjoittava Heta Pyrhönen samoin kuin muut populaarikirjailijoihin tarttuneet esseistit onnistuvat tasapainoilemaan tällaisen kirjan vaatiman yleistajuisuuden ja akateemisten lähtökohtiensa välillä.

Populaarikulttuuriaiheista tämäntyyppistä pohdintaa kohtaa harvoin. Yleisessä keskustelussa ja mediassa tavataan helposti puhua pintapuolisesti suosittuihin kirjoihin liittyvistä ilmiöistä tai esittää kritiikeissä ennalta arvattavia teilauksia tai hymisteleviä myönnytyksiä suuren yleisön suuntaan.

Enimmäkseen
monipuolista

Kirja jakautuu osioihin, joissa monikulttuurisuuden ja populaarikulttuurin lisäksi teemoina ovat nyky-yhteiskunta sekä tarinankerronnan ja romaanin uudistaminen. Edustettuina ovat niin sarjakuvaromaaneistaan tunnettu Alan Moore, joka esitellään romaanin ja sarjakuvan uudistajana, kuin yksilöiden ja samalla Euroopan traumoja luotaava Ian McEwankin.

Kirja on suunniteltu siten, että se sopisi hyvin selailtavaksi, luettavaksi sieltä täältä.

Tämä näkyy muun muassa siinä, että kirjoittaja toisensa perään kertoo nykykirjallisuuden kyseenalaistavan käsitystä yhtenäisestä brittiläisyydestä ikään kuin se olisi aina uutta tietoa.

Imperiumin perilliset luo kuitenkin monipuolista kuvaa brittiläisestä elämänmenosta ja kulttuurista ja tavoista, joilla kirjailijat ovat sitä käsitelleet ja kritisoineet.

Sopii siis toivoa, että teos, puhumattakaan esiteltyjen kirjailijoiden romaaneista, löytää lukijansa.

ELINA SILTANEN