Kirja-arvostelut

Kaunokirjallisuus kaupungin tienviittoina

TS/
TS/

• Turku - Kirjailijan kaupunki. Toim. Ritva Hapuli, Tuuli Åkerman ja Leena Päivölä. SKS 2008. 392 s.

"Voi, veikkoseni! luulenpa että haastelisit vähän toisin, jos hieman enemmin olisit katsellut ympärilles tässä maailmassa, jos esimerkiksi olisit käynyt Turun kaupungissa."

Näin paasaa Juhani Aleksis KivenSeitsemässä veljeksessä . Juhanin Turku-retki on yhtenä tienviittana teoksessa Turku - kirjailijan kaupunki . Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjasarja johdattaa lukijan suomalaisten kirjailijoiden tekstijäljissä Euroopan kaupunkeihin.

Turkulaiset voivat olla ylpeitä siitä, että heidän kotikaupunkinsa on päätynyt Pariisin, Tarton, Rooman, Berliinin, Prahan, Budapestin ja Lontoon joukkoon. Turku on nimittäin sarjan ensimmäinen osa, joka sijoittuu Suomeen. Totta kai Turku, joka on ollut ensimmäinen monessa muussakin. Kaupunki voi ylpeillä myös maan ensimmäisellä koululla, kirjapainolla ja sanomalehdellä, unohtamatta tietenkään ensimmäistä suomenkielistä kirjaa, AgricolanABC-kiriaa vuodelta 1542.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Vaikka listaa on kerätty teoksen loppuun, kyse ei ole mistään kotiseutuhymistelystä. Kirjallisten näkökulmien skaala on laaja. Periturkulainen Riku Korhonenkin kirjoittaa romaanissaan Kahden ja yhden yön tarinoita (2003): "On kai hyvin turkulaista ylpeillä kaupunkinsa historialla, vaikkei sen nykyisyydessä pystyisikään elämään".

Rakentamista ja purkamista

Kirjan alkusivuilla Mika Waltari tavoittaa jotakin hyvin ajatonta: "Vieno tuuli ajaa valkoista poutapilveä yli sinitaivaan, valkorunkoiset koivut vihreän joen rannassa ovat puhjenneet lehtimään ja tuomiokirkon mahtavan katonharjan ympärillä huutelevat mustat naakat". 1500-luvulle keskittyvä Mikael Karvajalka (1948) voisi kuvata yhtä hyvin tämän vuoden kevättä Tuomiokirkon juurella.

Muuten kirja lähtee turhankin kronologisesti liikkeelle kaupungin historiallisista kuvauksista vuosisatojen takaa kohti tulipaloja, sotaa ja jälleenrakentamisen aikaa. Parhaimmillaan kirja puhuttelee lukijaa, kun samassa maisemassa kohtaavat nykyisyys ja menneisyys, sama maisema saa kirjailijat tarttumaan kynään vuosisadasta toiseen.

Jälleenrakentamista seurasi myös purkamisen aika, Turun tauti on saanut siis osansa Suomen kirjallisuudessa. Marjatta Kilpi kirjoittaa kaupunkikuvan muutoksesta 1970-luvulla, Esa Hirvonen 2000-luvulla ja Reijo Mäki vie Vareksensa vuoteen 2030, Samppalinnan jyrkänteen pakolaishökkelikylään.

V. A. Koskenniemi puolestaan kirjoittaa kaiken jatkuvuudesta runossaan Soutaja Aurajoella (1930): "Aamut syttyy, usvat haihtuu, / vuosisadat vierähtää, / rannat muuttuu, suvut vaihtuu, / vesi vaihtuu ja venhe jää".

Turku sukulaissieluna

Parhaiten ajan kuvat sekoittuvat kaupungin kaduille jalkautuvassa kappaleessa Kävelen Turkua sinne tänne. Siellä kulkee käsi kädessä uusi ja vanha, vaikka Lassi Nummen (s. 1928) ja Ville Hytösen

(s. 1982) runous tai Lasse Raustelan (s. 1932) ja Salla Simukan

(s. 1981) nuortenkirjallisuus.

Vaikka useissa kuvauksista huokuu katujen ajattomuus, Jarkko Laineen runossa Itäinen Pitkäkatu 70 (2007) kaivataan mennyttä: "Tämä on minun Koulukatuni, mutta unessa tällä kertaa hän, / kolmosen raitiovaunun kolina poissa, sitä odottaa". Mutta ratikat elävät yhä kirjallisuudessa, kappaleessa Kulkuvälineitä ja kummittelijoita osansa saavat myös vossikat ja föri.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kirja on moniulotteinen, mukana on hyvin erilaisia tekstejä niin turkulaisten kuin ulkopaikkakuntalaistenkin kirjailijoiden näkökulmista. Kirjan toimittajien muutaman rivin välihuomiot toimivat lähinnä opasteina itse sitaatteihin. Teos sopii Turussa ikänsä asuneelle, mutta samoin turistille kaunokirjalliseksi matkaoppaaksi. Välillä tosin tuntuu, että kaupungin kuvaamiseksi riittää se, että tekstissä mainitaan Turku, joku sen kaduista tai maamerkeistä.

Maisemien lisäksi pyritään myös turkulaisuuden ytimeen, niin hyvässä kuin pahassakin. Mika Terho löytää kaupungista sukulaissielun kirjassaan Olen yksinäinen planeetta (2007): "Turku, rakastan sinua. Olet niin raskasmielinen, hidas, pysyvä, muuttumaton. - - Me olemme niin samanlaisia. On ihana kävellä kanssasi käsi kädessä kohti hautaa".

Joenvartta Unikankareelle

Omat kappaleensa ovat saaneet myös tunnetuimmat maamerkit. Turun linnaa hallitsee J. J. WecksellinDaniel Hjort (1905) kuin

Z. TopeliuksenTurun linnan tonttu-ukko (1849). Tuomiokirkon kellot ovat soineet useissa kirjoissa, mutta kokoelmassa Tänään kotona (1978) runoilija Markku Into kuulee jotakin aivan muuta: "Myöhemmin kuljen kohti keskustaa / Tuomiokirkon katto on purettu: / Nyt jumala kuulee mitä pappi puhuu".

Kirkontornin ympärillä ollaan myös kappaleessa Kirkhakkiasia ja muita siivekkäitä, joka keskittyy kaupungin lintuihin. "Kuinka synnin taakkoja/voi kantaa ilman naakkoja!", kirjoittaa Jukka Parkkinen runossa Turun kirkon naakat (2004).

Kirkolta on lyhyt matka joenrantaan. Aurajoki on parhaimmillaan runoilijoiden mielenmaisemissa, kuten Ilkka Koposen runossa kokoelmasta Ovelta on riisuttu nimi (1996): "Joki laskee sulaneet lumet uomaansa / seitsemän kertaa rakennetun kirkon editse, / pengermällä kivet kukkivat, linnut, / kaikki rakkaudet taivaan ja maan / yhdynnän hurjaa, uurasta auraleikkiä. / Turku Itämeren neitsyt, jos et olisi / kurahaara, joisin suultasi."

Kaupunkikirjallisuuden alkulähteillä

Nähtävyyksien vastapainona on arkisempi puoli. Kirjan keskivaiheilla kuljetaan kouluteitä kohti yliopistoa, kahviloissa ja baareissa, kaupungin kukkuloilla ja puutalokortteleissa. Kuuvuoren alueella liikutaan Walentin Chorellin teksteissä. Hän on esimerkki siitä, että mies voi lähteä Turusta, mutta Turku ei miehestä. Kirjailija muutti Helsinkiin 6-vuotiaana, mutta useissa teoksissaan hän on palannut takaisin Kuuvuorelle, kaupunginosaan joka "näytti kakulta koristeineen".

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kirjan päätteeksi lähdetään jo Turusta poispäin, kohti satamaa; jäähyväisiä ja uusia tuulia. Samalla palataan myös Turku-kirjallisuuden alkulähteille. Runoilija Michael Choreaus kirjoitti lyyrisen ylistyksen kaupungille jo vuonna 1799, ruotsinkielisessä runossaan Jäähyväiset Ruissalolle ( Afsked af Runsala ).

Teos päättyy J. L. Runebergin runoon Matka Turusta (1830):"Jo meitä vastaan veen syli aukeaa. / Jo kaukaa nään nuo Ruissalon rantamat; / sen muinaistammistossa nymfit / vaalivat Choreun lähteen rauhaa".

LAURI LEVOLA