TS Kirja

Pahuuden viileä analyysi

TS/
TS/

•  Gregory Maguire: Noita. Lännen Ilkeän Noidan elämä ja teot. Kuv. Douglas Smith. Suom. Katja Rosvall. Sammakko 2008. 461 s.

L. Frank Baumin klassikkoteoksessa Oz-maan taikuri (1900) ei koskaan mainita, miten Lännen Ilkeästä Noidasta tuli ilkeä ja oliko valinta oikea. Gregory MaguirenNoita kertoo. Kirja keskittyy kuuluisan tarinan pahaan puoleen, Noidan syntymään, kasvuun ja valintoihin, opiskeluvuosiin ja toimintaan maanalaisessa vastarintaliikkeessä, aikaan ennen viattoman Dorothy-tytön saapumista. Maguiren Noita ei ole mustavalkoinen paha, vaan sekä että -ihminen kahden maailman välistä.

Amerikkalaiset rakastavat Ihmemaa Oziaan , joka poikkeaa melko paljonkin aikansa lastenkirjojen valtavirrasta. Poliitikkona tunnettu L. Frank Baum ei edes yrittänyt piilottaa tarinansa yhteiskunnallista allegoriaa, vaikka ei sitä kummoisemmin korostanutkaan. Joka tapauksessa Dorothyn seurueen matkassa keltatiilisellä tiellä tapaamaan huijariksi osoittautuvaa Velhoa on luettavissa monia viittauksia Yhdysvaltain politiikkaan, ja koko Ihmemaa Oz muistuttaa 1900-luvun alun Amerikkaa pienoiskoossa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Gregory Maguiren Noita hipaisee samaa juonta aivan eri lähtökohdista, mutta on niin ikään tavoittanut laajan lukijakuntansa. Noita ei ole millään muotoa Oz-maan taikurin pastissi, vaan pärjää ihan omillaan. Maguiren Oz-maa muistuttaa edelleen kaukaisesti Amerikkaa, mutta teos käsittelee maailman tapahtumia paljon ajattomammin ja laajemmin, kuten rotusortoa, ihmisoikeuksia, vallankäyttöä ja henkisen laiskuuden seurauksia.

Jo edellä esitetyistä asioista voi päätellä, että Noita ei ole myöskään mikään lastenkirja. Teos edustaa paremminkin aikuisfantasiaa jo rohkeiden ja fantasiakirjoissa todella harvinaisten seksikohtaustensa vuoksi.

Lännen Ilkeä Noita ei ole syntynyt vastavoimaksi jalojen ajatusten maailmaan, vaan Elfaba-tytöksi, intohimoiseksi vapaustaistelijaksi sorrettujen puolesta vääryyksien maailmassa.

Naisten ja miesten erilainen heikkous

Paksuhko teos ei jaksa pitää tasaisesti mielenkiintoa yllä historiallisesta viitekehyksestään huolimatta. Alun loistavan ja seksiä tihkuvan mustan mystiikan jälkeen juututaan pitkäveteisiin noitakoulun kuvauksiin, joita on jo luettu riittämiin.

Elfaban persoonakin kutistuu, eikä oikeastaan enää nouse alkupuolen mittoihin edes täyden noitamaisuutensa aikoihin: Lännen Ilkeä Noita oli pelottavampi lapsena kuin koskaan aikuisena.

Ehdottomasti kirjan parasta antia ovat monipuolisesti pahuuden olemusta lähestyvät analyysit. Asiaa käsitellään niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla: Jos miesten ilkeys näkyy vallan synnyttämänä tyhmyytenä ja sokeutena, naisten heikkous on intiimimpää ja siten petollisempaa.

Naisten pahuus onkin täynnä oveluutta ja tinkimätöntä moraalista varmuutta, ja tästä Noita on mainio esimerkki. Mutta kumpi onkaan pahempaa, tukahduttaa yksilöllisyytensä yhteisen vuoksi, kuten Elfaba-noita, vai vangita ja kiduttaa yksilöitä?

Noita kääntää päälaelleen alkuperäisen tarinan hyvyyden ja pahuuden. Kun taustat on selvitetty, eteen aukeaa aina uusi kuva, joka tässäkään tapauksessa ei onneksi ole yksiselitteisesti tulkittavissa.

MARI VIERTOLA