Cervantesin ja de Quinceyn klassikot heräävät eloon suomennoksina

Thomas De Quincey: Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset. Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas, 2007. 202 s.

•  Cervantes: Opettavaisia kertomuksia. Suom. Arto Rintala. Faros, 2007. 656 s.

Suurten kustantamojen uudet klassikkosuomennokset ovat herättäneet viime vuosina paljon huomiota, mutta turkulaisten pienkustantamojen hienot käännöstyöt ovat jääneet taka-alalle. Savukeidas kustantaa laadukasta käännöskirjallisuutta, vaikka kirjojen halpa ulkoasu saa ensinäkemältä epäilemään sisällönkin tasoa. Ei ole siis kirjaa kansiin katsomista. Faros julkaisee tasokasta vanhempaa kirjallisuutta noin viisi nimekettä vuodessa.

Laudanumia hehkuviinissä

Savukeitaan julkaisema Thomas De QuinceynEnglantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset vuodelta 1822 on erikoinen omaelämäkerrallinen tunnustusteos. Se jatkaa kirkkoisä Augustinuksen aloittamaa Confessiones-traditiota, jonka Rousseau teki uudelleen muodikkaaksi romantikkojen keskuudessa. Omaperäiseksi De Quinceyn teoksen tekee aihe, sillä se aloitti narkomaanien kuvaamisen kirjallisuudessa. Englantilaiseen gotiikkaan ja kauhuromantiikkaan viitaten De Quincey tuo esiin oopiumin käytön aiheuttamat hallusinaatiot ja harhakuvat, jotka demonisesti vainoavat häntä. Mutta toisaalta hänen tiedemiesmäisen tarkassa oopiumriippuvaisuuden raportissaan voidaan nähdä jälkiä valistuksen tieteellisestä kokeilunhalusta ja tiedemieskirjailijan ihanteesta.

De Quinceyn tunnustus muistuttaa paikoin myös Daniel Defoen romaaneja, joiden tarkoitus oli kertoa hämmästyttäviä ja eriskummallisia tarinoita ja seikkailuja moraalisesti opettaen. Tällaiset intertekstuaaliset vertailut sallittakoon, sillä Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset on täynnä kirjallisia ja oppineita viittauksia niin kaunokirjallisuuteen, filosofiaan kuin yhteiskuntatieteisiinkin. Kirjailija oikeuttaa arkaluontoisen aiheensa sivistyksellään ja kovalla kohtalollaan, jonka hän jakaa lukijan kanssa. Hän ei nauti huumettaan oopiumluolissa vaan hehkuviinin joukossa takkatulen loimussa.

Juuri moninaisten viittausten vuoksi tunnustukset olisivat vaikeaselkoista lukemista ilman suomentaja Ville-Juhani Sutisen erinomaista selitysosiota. Kreikan- ja latinankieliset sitaatit ja klassikkolainaukset avautuisivat harvalle nykylukijalle ilman selityksiä. Kirjan voi kuitenkin hyvin lukea vilkuilematta kirjan loppuun, sillä tärkeintä siinä on oopiumin vaikutusten kuvaus: "Oopiuminkäyttäjä ei ole tarinan todellinen sankari, vaan itse oopiumi, ja se on se oikeutettu keskipiste, johon huomio on syytä kohdistaa." Toisaalta kirja on kirjoitettu selvästi elämäkerran muotoon ja tunnustajan persoonalla on siinä merkittävä rooli.

Ville-Juhani Sutisen suomennos on todella onnistunut; se toistaa alkuteoksen tyyliä ajattomasti. Vanhahtavat ilmaisut eivät vaikuta pölyisiltä vaan tuoreilta ja osuvilta. De Quincey heiluu tyylillisesti ääripäiden välillä ensin omasta ylevyydestään liikuttuen ja sitten taas itseään ironisoiden. Sutinen osaa niin kepeyden kuin sydänveren vuodatuksenkin. Esipuhe sijoittaa teoksen osuvasti eri konteksteihinsa.

Viihdyttävät opetukset

Vähintään yhtä kunnianhimoinen käännösprojekti on Arto Rintalan suomentama CervantesinOpettavaisia kertomuksi a. Don Quijoten luoja julkaisi nämä pitkät novellit elämänsä loppupuolella 1600-luvun alussa.

Tässäkin suomennoksessa voi vain ihmetellä suomennoksen sujuvuutta, kun siinä ei kuitenkaan tehdä myönnytyksiä tyylin suhteen. Koukeroisetkin ilmaisut säilyvät ymmärrettävinä ja vieläpä viehättävinä. Yli 600-sivuinen käännösurakka kuulostaa suomeksi hämäävän vaivattomalta.

Ensimmäinen satasivuinen novelli "Mustalaistyttö" kerää klisheitä mustalaisten elämäntavan ympärille. He ovat kertojan mukaan varkaita ja huijareita, kiertolaisia ja ennustajia. Mutta mustalaistyttö Preciosa onkin älykäs ja teräväkielinen ja hurmaa kaikki taidoillaan ja kauneudellaan. Ritari rakastuu häneen ja muuttaa mustalaisleiriin asumaan. Eksoottisten tapojen sekä kaunottarien tanssien ja laulujen kuvaus on tärkeä osa tarinaa. Ylhäinen syntyperä saa Cervantesin käsityksen mukaan toimimaan ylevästi ja alhainen alhaisesti.

Juoni on barokkiromaanin tapaan monimutkainen ja täynnä naamioitumisia ja uskomattomia käänteitä. Tarkoitus on siis opettamisen lisäksi myös viihdyttää lukijaa. Humoristina tunnettu Cervantes on näissä novelleissa kuitenkin astetta vakavampi kuin Don Quijotessa .

Professori Liisa Saariluoman asiantunteva esipuhe ja suomentajan kokoama selitysosio auttavat Cervantesin 400 vuoden takaisten tekstien tulkinnassa ja sijoittamisessa aikaansa. Esipuhe tuo esiin Cervantesin käänteentekevän roolin sekä romaanin että novellin muodon kehittäjänä. Novelleja lukiessa selityksiä kaipaa yllättävän harvoin, vaikka ne syventävätkin tulkintaa.

Tarinoissa keskitytään ikuisiin teemoihin, kuten rakkauteen, perhesuhteisiin ja eri säätyjen välisiin eroihin. Ne muistuttavatkin opettavaisuudessaan ja dramaattisuudessaan kansansatuja, vaikka Cervantesin tyyli on yksityiskohtaisuudessaan kirjallisempi. Opettavaisia kertomuksia on ennen kaikkea täynnä huimia seikkailuja, kauniita neitoja ja uljaita aatelismiehiä. Mikäs sen mukavampaa?

PÄIVI MÄKIRINTA

TS/
TS/
TS/
TS/
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.