Uskollisuusloitsut koetuksella

• Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen. Tammi 2008. 164 s. • J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset. Suom. Jaana Kapari-Jatta. Tammi 2008. 828 s.

Voiko klassikoksi nousevan teoksen tai sarjan tunnistaa tuoreeltaan, omana aikanaan? Ainakin kohusta päätellen englantilaista Harry Potter -fantasiaa voi reippaasti sellaiseksi tituleerata, sen verran valtaisa on sarjan lukijakunta ja niin hartaasti on suomennosta odotettu. Ihme on, jos kymmenen vuoden päästä uudistunut nuoriso ei tiedä, minkä sortin koulu Tylypahka on. Ilmiintyminen ja kaikkoontuminen ovat jo tainneet löytää tiensä sanakirjoihin. Harry Potter ja kuoleman varjelukset saa minutkin nostalgiseksi. Enempää ei tule, on kirjailija J. K. Rowling luvannut, ja taitaa tekstistä päätellen pitää sanansa. Harvoin saa lukea sarjaa, jonka henkilökaarti, Albuksen kaarti, kasvaa vastaavalla tavalla lukijoidensa rinnalla kymmenen vuoden ajan. Pikkupojista ja -tytöistä on tullut seitsemässä kirjassa nuoria aikuisia, joista on aika päästää irti.

Reilusti tuhatsivuisiksikin paisuneet teokset eivät ihan jokaista lukijaansa ole silti jaksaneet koukuttaa, ymmärrettävästi. Kirjailijakin ymmärtää ja muistaa omistuskirjoituksessaan kiittää uskollisia. Hieno ele, jonka lopussa huomaa liittyvän ovelasti teemaan.

Vinkkejä tarkoille

Vinkkien antajana Rowling onkin kehittynyt mestariksi. Ei siis ihme, että Harry Potter ja kuoleman varjelukset vyöryttää jo ensimmäisissä luvuissa lukijoidensa eteen kutkuttavien arvoitusten vyyhdin, jota sitten ruvetaan hitaasti nauttien kerimään auki.

Rakenteellisesti viimeinen Potter muistuttaa muutoin täysin edeltäjiään koulunaloituspäivineen ja joululomineen, mutta pääkolmikon opinnot Tylypahkan noitakoulussa ovat jääneet viime kirjaan. Sota-aikana vallitsevat poikkeuslait, ja Harryn, Ronin ja Hermionen iskut pahoja voimia sisältäviä hirnyrkkejä vastaan muistuttavat lähinnä sissiliikkeen toimia.

Rowlingin tapa rakentaa kirjansa on myös siitä lukijaystävällinen, ettei se sisällä todellisille faneille liikaa kertausta, mutta toisaalta juoneen on helppo päästä kiinni pidemmänkin tauon jälkeen.

Yhteisössä on voimaa

Harry Potter ja kuoleman varjelukset on huomattavasti totisempi kirja kuin sarjan aikaisemmat osat. Aina on toki ollut tosi kyseessä ja hengenlähtö lähellä, kun hyvä ja paha ottavat mittaa toisistaan, mutta nyt tarinassa on lopullisen sodan maku. Ja sodankäynti tuo ääneen myös paatosta: yhteisössä piilee voima, mutta samalla yhteisön etu ohittaa mennen tullen yksilön merkityksen. Tämän hyväksyminen yksilökeskeisenä nykyaikana ei ole itsestäänselvyys.

Rowling puhuu viisaita isoista asioista: uskosta, kuolemasta ja pelastuksesta, menettämisen tuskasta ja taidosta. Ja jos tarkkaan kuuntelee, voi ymmärtää viestin erilaisuuden ja vammaisten hyväksymisestä. Noitaperheiden surkkien piilottelu on yhtä rangaistava teko kuin jästisyntyisyyden häpeäminenkin.

Valitse mihin uskot

Mutta ennen kaikkea viimeinen Potter-kirja käsittelee uskollisuutta. Totuus pitää tuntea ja tehdä valinta, mihin uskoo. Rakkaus kuuluu kylkiäisenä pakettiin, joka koostuu todellisesta välittämisestä.

Taikamaailman asukit taistelevat sisäisen vajavaisuutensa kanssa siinä missä me taviksetkin, ja Harry Potter joutuu katsomaan, miten viimeinenkin sankari romahtaa jalustaltaan erehtyväisten velhojen sankkaan joukkoon. Luottamus ei ole itsestäänselvyys.

Kuoleman varjeluksia lukee yhtä suurella innolla kuin muitakin pottereita. Uutuuden viehätystä siinä ei enää ole, mutta loppumisen viehätys kyllä. Kirjailija on ollut kiltti ja vastannut odotuksiin lukijakuntaansa tarkasti miettien. Näin suureen tarinaan tarvitaan sulkeutumisen nautinto, joka tulee vain riittävän vahvan ja pitkän kertomuksen äärellä.

Tähän ei kone pysty

Vaikeaa tuntuu irrottautuminen olevan myös Jaana Kapari-Jatalle , joka on suomentanut kaikki seitsemän kirjaa ja kehittänyt siinä samalla suomen kieleen sujuvan velhosanaston. Pollomuhku ja Posityyhtynen -kirjan runko on niin ikään lukijalähtöinen: se koostuu usein kysytyistä kysymyksistä vastauksineen, jotka ovat hykerryttävän aidon ja tavallisen tuntuisia. Jaana Kapari-Jatta ei yhtään tärkeile, vaan paljastaa epäonnistumisensa siinä missä nokkelat oivalluksensakin.

Kapari-Jatan missio on näyttää, "ettei se mitään, jos vähän mokaa". Hienoa on, että olemalla oma itsensä suomentaja näyttää myös peittelemättömän intohimonsa kieleen ja kääntämiseen.

Ilman sitä ei upeita suomennoksia synny, selviää vastattaessa kysymykseen "Miten kirjan kieli vaihtuu?" Teksti ei puserru tuutista ulos eikä suomentaja käännä sanoja vaan ajatuksia. Teksti on elävä, ja käännöksen voi tappaa hukkaamalla sen hengityksen.

Muun muassa näiden totuuksien vuoksi suosittelen Pollomuhkun ja Posityyhtysen lukemista kaikille kielenkääntäjän urasta haaveileville ja muillekin kirjallisuudesta kiinnostuneille.

MARI VIERTOLA

TS/Tammi/J P Masclet<br />J. K. Rowlingin Harry Pottereita ei sitten tulee enää yhtään lisää.
TS/Tammi/J P Masclet
J. K. Rowlingin Harry Pottereita ei sitten tulee enää yhtään lisää.
TS/
TS/
TS/
TS/
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.