Shamanistinen matka ihmiseen

• J. Pekka Mäkelä: Nedut. Like 2007. 286 s.

Suomalaisen tieteiskirjallisuuden tärkeäksi nimeksi nopeasti nousseen J. Pekka Mäkelän uusin romaani Nedut on herättänyt innostusta scifin lukijoiden keskuudessa. Kirjassa on hyvä idea ja kiinnostavia ajatuksia, mutta jokin siinä jää vaivaamaan.

Nyky-Suomeen sijoittuvan teoksen lähtökohta on jännittävä: neanderthalinihmiset eivät olekaan kuolleet sukupuuttoon vaan nousseet kymmeniä tuhansia vuosia sitten avaruusaluksiin ja ovat nyt palanneet Maan päälle vaatimaan perinteisiä asuinsijojaan Keski-Euroopassa.

Globalisoitunut maailma menee sekaisin, mutta ei kovin paljon - Yhdysvaltoja ja Venäjää kohtaan neanderthalilaiset eli nedut eivät juuri tunne mielenkiintoa, paitsi vaatiessaan hiilidioksidipäästöjä pienemmiksi. Keskieurooppalaiset ovat joutuneet pakolaisiksi, ja Euroopan rajoille rakennetaan suuria pakolaisleirejä, ja osa eurooppalaisista on ryhtynyt vapaustaistelijoiksi.

Punkista härmärockkiin

Romaanin päähenkilö on Jolle, 1980-luvun uuden aallon konkari, entinen muusikko ja säveltäjä. Nykyisin hän on graafisen alan heittopussi, joka elelee yksinään Helsingin reunoilla valtavan velkataakan ja epäonnistuneiden ihmissuhteiden rampauttamana.

Samalla kun Nedut on kuvaus mahdollisesta lähitulevaisuudesta, se on suomalaisen rockin lähihistorian kavalkadi. Jolle muistelee entisiä bändejään, punkin muuttumista uudeksi aalloksi ja sen edelleen alakuloiseksi härmärockiksi.

Harmaata arkirealismia

Jos Nedut olisi amerikkalainen romaani, kirjassa olisi rutkasti vauhtia ja toimintaa. Neanderthalinihmiset uhkaisivat päähenkilöiden henkeä ja ottaisivat näitä useaan otteeseen vangiksi. Mäkelä kuitenkin väistää perinteisen scifi-jännärin kaavat.

Neanderthalilaisia ei juuri kuvailla, vaan he jäävät toiminnan taustalle. Mäkelä onnistuu muun muassa siinä, etteivät neanderthalilaiset ole pelottavia, vaan ainoastaan kiehtovia ja erilaisia. Ajatuksia herättävissä kohdissa hän hahmottelee mahdollisia kuvia siitä, millaisia neanderthalilaiset oikeasti olivat.

Toisaalta kirjaan kaipaisi paikoitellen enemmän jännitystä ja toimintaa. Nyt harmaa arkirealismi saa monet asiat tuntumaan melko vähäpätöisiltä.

Tyyli on useimmiten latteaa ja kohtaukset, joissa Jolle löytää itsestään ja musiikistaan samanistisia puolia, ovat kornisti ylikirjoitettuja. Varsinkin dialogi on usein hengetöntä, pahimmillaan selittelevää, kuten vaikkapa Dan BrowninDa Vinci -koodissa .

Mäkelä on haastatteluissa puhunut sen puolesta, että kirjoissa kuvattaisiin enemmän tavallisia ihmisiä, mutta kaipa fiktiivisiltä henkilöiltä voisi edellyttää vähän enemmän hengen paloa ja nokkeluutta.

Kirjan ihmiskuvauskin on selittelevää ja jahkailevaa. Erikoista tämä on sikäli, että scifi-piireissä on yli 20 vuotta puhuttu kirjojen monitahoisemman ihmiskuvauksen puolesta, mutta ei kai sen tarvitsisi olla näin rautalangasta väännettyä?

Juri Nummelin

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.