Kirja-arvostelut

Hämärä maanosa

TS/
TS/

• Nguni wa Thiong'o: Variksen velho. Suom. Seppo Loponen. WSOY 2007, 765 s.

Kuvitteellisessa afrikkalaisessa Aburirian valtakunnassa kuoleva hirmuvaltias haluaa itselleen muistomerkin, taivaaseen asti kohoavan tornin, jollaiseen edes Raamatun kansat eivät pystyneet.

Järjetön hanke suistaa maan raiteiltaan ja johdattaa tyrannin taivaan sijasta maailman Globaalipankin porteille. Näin Afrikan valtioiden poliittinen konkurssi palauttaa ne kerta toisensa jälkeen entisten isäntämaiden taloudelliseen holhoukseen, päättelee romaanikirjallisuuteen liki kahden vuosikymmenen jälkeen palannut Ngugi wa Thiong'o.

Satiiria on ilmeisesti mukavampi kirjoittaa kotona vieraasta maasta kuin vieraassa maassa kodistaan.

Keniasta kahdesti maanpakoon lähteneen Ngugin Variksen velho on yhtä purevaa tekstiä kuin Evelyn Waughin , William Boydin tai Christopher Hopen siirtomaaromaanit, mutta hiljakseen hymy alkaa hyytyä kaiken julmuuteen ja mielettömyyteen. Barokkisesti koristellun pinnan alla Variksen velho on lopulta hyvin katkera, ja ehkä juuri siksi parempi romaani.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Otaksun, että me kriitikot kutsumme tällaisia kirjoja "rikkaiksi kudelmiksi", koska käsityöt tuntuvat sopivan parhaiten kehitysmaiden taiteen vertauskuvaksi. Teollistuneissa länsimaissa kirjailija kirjoittaa "etevän rakennelman".

Lisäksi ihmettä, armoa tai kohtaloa ei ole länsimaisessa sanataiteessa tapana kutsua maagiseksi realismiksi, vaikka ne edustavat samaa sisäisen elämän ulkoistamista romaanin teemoiksi ja tapahtumiksi kuin Ngugin sadunomainen, allegorinen ja rituaalinen aines.

Kun nämä tulkinnalliset varaukset huomioidaan, Ngugin suullista kertomaperinnettä mukaileva strategia ei johda lukijaa eri tarinan kerroksiin, joista hahmottuisi reitin alku ja loppu.

Pikemminkin hän näyttää vain tietyn kuvion kehkeytymisen. Ratkaisuaan Ngugi perusteli lehtihaastattelussa seuraavaan tapaan:

"Henkilöhahmot ovat mukana jatkuvassa, oman kerrotuksi tulemisensa performanssissa. Usein he keksivät itsensä uudelleen tämän esiintymisen kautta. Koskaan et tiedä, keitä he todella ovat. Edes minä en kirjailijana tunne kokonaisuutta tai romaanin loppuratkaisua, lukuun ottamatta heidän olemuksensa loputonta performatiivisuutta."

Näin romaanista tulee matka ilman päämäärää. Mutta kuten vallankumousjohtaja sanoo henkilövaihdoksista Aburirian hallituksessa: "Rintamalinjat ovat epäselvät, mutta ne eivät ole muuttuneet."

Jatkuva performanssi joko politiikassa, romaanissa tai yksilön identiteetissä on vain merkki saman kaaoksen jatkumisesta loputtomiin. Niinpä Afrikan tulevaisuus näyttää myös Ngugin kunnianhimoisen romaanin valossa yhtä hämärältä kuin ennenkin.

PUTTE WILHELMSSON