Raisu piraattitarina piristää fantasiaa

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet. Suom. Tero Valkonen. WSOY 2007. 541 s.

Fantasiakirjallisuuden buumi on paljon velkaa elokuvasovituksille J. R. R. Tolkienin ja J. K. Rowlingin romaaneista. Elokuvat herättävät uusien lukijaryhmien kiinnostuksen, mutta lisäksi ne tarjoavat visuaalisia ideoita, joiden ympärille kirjailijat voivat rakentaa kuvitteellisia maailmoja.

Hyvät mahdollisuudet fantastisen alalajin syntymiseen on tarjonnut myös Pirates of the Caribbean -elokuvatrilogia. Merirosvojen kauhuromanttinen maailma näyttäisi nostaneen suosionsa vanavedessä ainakin Scott Lynchin romaanin Locke Lamoran valheet .

Lynchin rosvotarina on poikkeuksellisen hyvä hävyttömyydessään, kokonainen konnagalleria leppoisasti kuvattuja antisankareita. Romaaninen nimistö, italialainen ruokakulttuuri ja Venetsiaa muistuttava miljöö antavat värinsä naamioita suosivalle rosvosatamalle.

Locke Lamoran valheet onkin niitä kirjoja, jonka jokaisen kohtauksen näkee mielessään kuin elokuvana.

Tällaisen romaanin vaikutus on silti enemmän kuin pelkän seikkailufilmin jäljiltä. Oma mielikuvitus jää työskentelemään kaiken sen kanssa, mistä kirjailija antaa pelkkiä vihjeitä.

Fantasian vahvin illuusio syntyy yksityiskohtien mosaiikista. Lynch yhdistelee taitavasti mannermaista rosvoromantiikkaa ja merimiesjuttuja. Locke Lamora ei kylläkään purjehdi merillä vaan hiiviskelee kujilla. Muuten hän on samanlainen turhamaisia eleitä rakastava ryöväri kuin piraattielokuvien sankarit.

Rappion kauneus kuuluu fantasiaan

Vuosi sitten ilmestynyt esikoisteos on käännetty nopeasti suomeksi, koska teos on kerännyt maailmalla palkintoja. Fantasian kohdalla palkinnot ovat harvoin merkki omaperäisyydestä, mutta nyt poikkeus vahvistaa säännön.

Lynchin keksimä rosvokaupunki on roisimpi ja railakkaampi kuin Disney-tuotettujen karibialaisten ympäristö.

Camorrin kaupunki on fantasian keinoin liioiteltu versio Venetsiasta, jonka kolme säätyä elävät jatkuvassa sodassa. Köyhä väki kähveltää kauppiailta, mutta aatelisia ei uskalla uhmata kuin joukko herrasmiesvarkaita, kirjan päähenkilöt.

Camorrin kortteleiden löyhkä ei vähällä irtoa lukijasta: "Se haisi jotakuinkin samalta kuin hautausurakoitsijan varasto kuumana kesäpäivänä, kun siellä on kaatunut tynnyrillinen huonolaatuista olutta; suurin osa alueen kuolleista ei päässyt edes köyhälistön kuoppiin, joita vangit kaivoivat Kerjäläisten kummun rinteille."

Venetsia on ilmeisesti jonkinlainen prototyyppi rappeutuvasta kaupunkivaltiosta, etenkin amerikkalaiselle silmälle. Myös parhaat aikuisille suunnatuista fantasiaromaaneista ovat kuvanneet veden päälle rakennettua, kauniille rappiolle omistautunutta kaupunkia.

Kokkaus on magiaa

Locke Lamoran valheet ei tietenkään ole kirjallisilta tavoitteiltaan yhtä kunnianhimoinen kuin Jeff Vandermeerin tai China Mievillen fantasiakaupungit. Huijarijuonikin on yksinkertaisuudessaan tuttu Hollywood-elokuvista.

Rosvojen hienostunut raakalaisuus on kuitenkin piristävä käänne kaupunkikeskeisen kauhufantasian kuvastossa. Keksityn maailman yhtenäisyys on fantasiassa ratkaiseva esteettinen kriteeri.

Erityisellä ymmärryksellä Lynch suhtautuu magiaan. On harvinaista, että fantasiaromaanissa magiaa käytetään säästeliäästi, absoluuttisena valtana joka absoluuttisesti korruptoi käyttäjänsä. Rappion kauneus kuuluu mustaan magiaan.

Toisaalta, osoittaa Lynch, huijaaminen ja ruoanlaitto ovat magiaan vertautuvia taitoja.

Helppo uskoa, että siviilielämässä hän on sekä palomies että kokki.

MARKKU SOIKKELI

TS/
TS/