Hiekkaa puolustavat miehet

Markku Toivonen: Kuka yössä herää. Savukeidas. 56 s.

Markku Toivosen uutuuskokoelmassa kuullaan perinteestä ammentavaa kaiuttelua. Lyyrinen musikaalisuus ilmenee sointuisuutena runsaine diftongeineen ja pitkine vokaaleineen ja melko säännönmukaisesti toisteisena lause-, säe- ja säkeistörakenteena. Sävy tuntuu tutulta. Hain mielessäni yhtymäkohtia Aale Tynniin myös ruukku-aiheesta, balladi-muunnelmasta ja puu-motiivista. Tynniin verrattuna Toivonen on kuitenkin eleettömämpi ja vähemmän intohimoinen.

Alistuneisuudesta ei Toivosenkaan runoissa ole kyse. Siinä mielessä ne voi kytkeä tähän aikaan. Kiihkottoman vierestä katsojan ja havainnoijan rooli on edelleen yksi nyky-yhteiskuntamme selviytymisen strategioista. Kuka yössä herää uskaltaa olla myös perimmältään vakava. Se taas ei merkitse tosikkomaisuutta, mistä kertoo vaikkapa Hyttysen elegia -niminen runo tai ilakointi sanoilla.

Kuka sitten herää yössä, on olennainen kysymys Toivosen kokoelmassa. Ilman kysymysmerkkiä lause voidaan tulkita ajatukseksi siitä, ettei kukaan oikeastaan herääkään, vaan jää aina jonkinlaiseen välitilaan. Tähän liittyy myös ajan kulun käsittelytapa: nykyhetki ei ole koskaan vain tässä ja nyt, vaan limittyy menneen ja tulevan kanssa.

Runoista löytyy sellaisia kirjallisuudesta tuttuja mieshahmoja kuin Sofokles, Sokrates, Don Quijote ja Jumala. Hahmot problematisoituvat kiinnostavasti: erityisesti Sokratesta ja Jumalaa lähestytään poikkeuksellisesta näkökulmasta. Heitä ei nähdä yksilöperspektiivistä vaan suhteessa kollektiiveihin. Sokrates tekee temppunsa aina uudelleen nimenomaan yleisön pyynnöstä. Jumala puolestaan ei katso ihmisiä yksilöinä vaan lajina, toiveistamme huolimatta.

Kriittisin ja samalla koskettava on kokoelman kolmas osasto. Se alkaa Pojat -runolla: "Aseet kantoivat meidät tuleen, / toivat hornaan, missä / hiekka lennättää tuulta. // Jumala satelliitissa valvoo / kypäriemme kiiluvia pisteitä: / me puolustamme hiekkaa, me / vajoamme, nousemme." Niin, mitä sodissa oikeastaan puolustetaankaan - illuusioita ja propagandistisia ideologioita eli hiekkalinnoja. Osastossa seuraavana on kiusatun ja pahoinpidellyn pojan muistelma. Unohdettu sotilas -runon fokuksessa taas on maahan jäänyt, räjähtämätön miina. Sen tehtävänä on sotilaan tapaan odottaa hetkeä, jolloin saa toteuttaa olemustaan: vahingoittamista ja tappamista.

Runoissa nousevat sanaston tasolla esille pojat ja miehet. Sanasto ja perinteitä hyödyntävä rytmi kytkeytyvät temaattisesti yhteen. Kytkös on solmukohta, jota voi tulkita yhdistelmänä modernin miesminuuden itseensä sulkeutuvaa traditiota ja toisaalta sen uudelleen tarkastelun mahdollisuutta.

Perinteen ja nykyisyyden välitilassa olevaa miestä voivat hyödyntää systemaattiset järjestelmät kuten dogmaattinen uskonto, sotakoneisto tai muu riittävästi identiteettiä turvaava eli määräävä ajattelutapa. Välitilassa saattaa silti syntyä mahdollisuus todella herätä purkamaan mieskohtaista (itse)tuhoisuutta ja keskeyttää jatkuva varustautuminen taisteluun. Miksi niin paljon vaivaa ja vahinkoa vain hiekkalinnojen tähden? Yhteinen hiljentyminen, ei huuto ja melske, voi olla vaihtoehto: "hiljaista ei kukaan / voi vaientaa." Ei voi eikä tarvitse.

SIRU KAINULAINEN

TS/
TS/
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.