Hämmästyttää, kummastuttaa

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat. Suom. Laura Lahdensuu. Loki-Kirjat 2006. 317 s.

Viime syksynä ilmestyi Kirjava-kustantamolta novelliantologia Uuskummaa? , joka esitteli suomalaisille lukijoille käsitteen "new weird" eli "uuskumma". Se tarkoittaa kirjallisuudenlajia, joka muistuttaa tieteiskirjallisuutta, fantasiaa ja kauhua. Sille on tyypillistä eri tyylilajien sekoittaminen ja rinnakkaistodellisuuksien pohdinta.

Lajin määrittely on selvästi vielä kesken ja siitä käydään keskustelua. Erilaiset kirjailijat ympäri maailmaa ovat spontaanisti nostaneet esiin samantapaisia teemoja ja kirjallisia keinoja. Uuskumman kirjoittajiksi mainitaan usein Jeff VenderMeer, China Miéville ja Jonathan Carroll.

Carrollin Valkoiset omenat julkaistiin Yhdysvalloissa 2002. Aiemmin häneltä on suomennettu vain 1980 kirjoitettu Naurujen maa , joten kiinnostuneena tartuin hänen uudempaan tuotantoonsa.

Carrollia on verrattu myös postmodernismin ja maagisen realismin edustajiin. Nämä tulevatkin etsimättä mieleen Valkoisia omenoita lukiessa. Romaanin päähenkilö Vincent Ettrich luulee olevansa ihan tavallinen, juuri eronnut, kolmikymppinen mies.

Yllättäen hänelle paljastetaan, että hän on kuollut syöpään ja palannut elämään syntymättömän poikansa vaatimuksesta. Hänellä ei ole kuolemastaan mitään mielikuvia eikä hän ymmärrä syitä henkiin heräämiselleen. Kaikki tuntuvat tietävän Vincentistä enemmän kuin hän itse. Lopulta lukijakin tietää enemmän kuin Vincent. Yksilön eheys kyseenalaistetaan siis postmodernisti. Ihminen ei ymmärrä maailmaa eikä edes itseään. Syntymättömien ja kuolleiden kommunikointi elävien kanssa erilaisten visioiden ja puhuvien eläinten muodossa muistuttaa maagista realismia.

Suuruudenhullu tavoite

Carroll korostaa muistin vaikutusta identiteettiin. Sitä mukaan kuin Vincent saa selville hänelle tapahtuneita asioita, hän oppii tuntemaan itseään. Vincent voi matkustaa oman elämänsä eri aikakausissa: "Kuolemassa saattoi kulkea edestakaisin pitkin elämäänsä kuin kiskoilla."

Sen lisäksi hän alkaa muistaa kuolemassa oppimiaan asioita. Hänelle opetetaan universumin ja Jumalan laatu ja rakenne. Carroll luo kirjassaan aivan oman uskonnon ja maailmantulkinnan, joka tuo mieleen new age -lahkot. Jumalan, ihmisen, elämän ja kuoleman suhde on lopulta kirjan aihe. Lukija ei siis todellakaan pääse vähällä, sillä Valkoiset omenat vaatii pohtimaan kaiken olevaisen luonnetta ja elämän tarkoitusta.

Massiivisesta temaattisesta aineksesta huolimatta romaania vaivaa pikkunäppäryys. Silmänkääntötemppuihin kyllästyy, kun joka toisella sivulla tapahtuu ihme. Pahinta on, että temppuilu ei johda mihinkään. Lopulta jään kysymään, että entäs sitten. Matkustaminen eri todellisuuden tasoilla herättää samanlaista ihmetystä kuin kanin kiskaiseminen taikurin hatusta.

Carrollin kirja ei ainakaan minussa synnyttänyt oivallusta todellisuuden luonteesta tai elämän merkityksistä. Tällaiseen suuruudenhulluun tavoitteeseen Valkoiset omenat kuitenkin näyttää pyrkivän. Syvälliseksi tarkoitetut pohdinnat rakkauden voimasta vaikuttavat jotenkin päälleliimatuilta, eikä niitä sidota esitettyyn maailmantulkintaan. Vincentin ja hänen rakastettunsa Isabellen sinänsä kiinnostava suhde ei saa tilaa yliluonnollisen aineksen keskellä. Lopputulos kuulostaa korvissani teennäiseltä hymistelyltä.

Valkoiset omenat kannattaa kyllä lukea, vaikka johdatuksena uuskummaan lajina. Carroll on kotimaassaan jonkinlainen kulttikirjailija, jolla on paljon ihailijoita. Mutta ei pidä ihmetellä, jos hämmästyttää ja kummastuttaa vielä lukemisen jälkeenkin. Vaikka kirja on rakennettu niin, että lukija odottaa vastauksia, tarjolla on vain lisää kysymyksiä.

PÄIVI MÄKIRINTA

TS/
TS/