Ruotsalainen alttaritaulu

Torgny Lindgren: Dorén Raamattu. Suom. Liisa Ryömä. Tammi 2006. 242 s.

Monia ruotsalaiseen kulttuuriin perehtyviä ulkomaalaisia näyttää erityisesti huvittavan länsinaapurimme puhekielen ylistävin adjektiivi, "lagom". Se tarkoittaa suunnilleen sopivaa tai kelvollista.

Päivällispöydässä rakastava aviomies voi käyttää sitä puolison keittotaidoista, kirjallisuudessa se sopii maisemankuvailuun paremmin kuin vaikkapa "hurmaavan kaunis". Uusimmassa romaanissaan Dorén Raamattu eturivin kirjailija Torgny Lindgren myös selittää miksi.

Hurmaava kauneus on jotakin sellaista mikä tekee meidät epätoivoisiksi, nimettömäksi jäävä kertoja toteaa. Siksi myös Lindgrenille rakas Västerbottenin seutu on "pikemminkin arkinen ja siedettävä".

Dorén Raamattu kuuluu kolmen kirjan sarjaan, jota tekijä itse kutsuu mieluummin triptyykiksi kuin trilogiaksi. Se ilmeisesti tarkoittaa, ettei lukijan pidä odottaa yhtenäisesti etenevää historiaa ja henkilöhahmojen kehittymistä. On vain teema tai elämänkatsomus, jota jokainen itsenäinen paneeli syventää.

Tässä mielessä triptyykki etenee loogisesti selventävään loppunousuun, ja kasvaa jo muutoinkin kiitetyn tekijän mestariteokseksi. Lindgrenin suomalainen kirjailijakollega Arto Virtanen on jo ehtinyt luonnehtia sitä sattuvilla sanoilla "kristillisen laupias keskinkertaisuuden ylistys". Se tarkoittaa, ettei Lindgren riisu romaanista juonta tai henkilöhahmoista psykologiaa jonkin pelkistykseen pyrkivän modernistisen taideihanteen takia vaan skandinaaviseen herännäisyyteen kuuluvan koruttomuuden vuoksi.

Itse asiassa Dorén Raamattu on väärentämätön saarna.

Kaikkien summa

Hannu Raittilan mukaan kirjoitettu sana sitoo luterilaisessa uskonkäsityksessä jopa Jumalaa, ja merkitys sanaa.

Siksi merkitystä pitää aina täsmentää ihmisen toimesta, esimerkiksi kääntämällä Raamattu yhä uudestaan, vaikka Psalmien ja Jobin kirjan tyyli siitä tunnetusti kärsii: "Luterilaiselle Raamattu on sanataiteellinen teos yhtä vähän kuin lakikirja."

Lindgrenin romaanissa sama käsitys toistuu, mutta vielä syvemmälle yhteiskuntaan iskostuneena.

Kertojalle vakuutetaan tuon tuosta, että kirjoitus on totuus ja lukeminen välttämätöntä koko elämän kartan ymmärtämiseksi. Silti hän ei koskaan opi kirjaimiston käyttöä, mikä on Lindgrenin luonteva tapa uhmata oman työvälineensä luutunutta auktoriteettia.

Nykyaikoina kertojan osaamattomuuden selitys on lääketieteellinen. Hänen geneettisessä koodissaan on dysleksia. Kertoja itse pitää parempana selityksenä kohtaloa, vaikka samaan aikaan sisäinen ääni kieltää - koruttomasti - ettei mistään erityisestä tiestä sentään ole kysymys.

Sanan sijaan kertojan elämää ohjaileekin kuva. Hänestä tulee Gustave Dorén kaiverrusten innokas ihailija ja tuntija. Syykin tähän on kertojan näkökulmasta yksinkertainen, vaikka ei toki romaanin kannalta tyhjentävä.

Kertojan jumala ei ole Raittilan mainitsema sanan ja merkityksen jumala, joka loi totuuden ja järjestyksen. Se on toista lajia, joka hallitsee sydäntä, saa ihmiset tuntemaan oman kurjuutensa ja Hänen armeliaisuutensa, ja täyttää heidät nöyryydellä ja rakkaudella.

Isoa Perheraamattua lapsuudesta asti selanneelle kertojalle se tarkoittaa "kaikkien Gustave Dorén kuvien summaa".

Oma lajinsa

Romaaninsa puolivälissä Lindgren mainitsee kumaran naiskirjailijan, joka oppi, etteivät pyhimykset ja pyhyys ole tärkeää vaan "pikemminkin tyhjänpäiväistä tai arkisen epähenkistä".

Ratkaisevaa tälle "parantumiselle", kuten Lindgren sitä luonnehtii, oli juuri pitkien etäisyyksien ja kolkon talven "merkityksen puute". Kirjailija on kiitollinen syrjäiselle maaseutukodilleen, ja sanoo pohtineensa siellä vain "elämää itsessään koettuna sakramenttina".

Seurakuntakodin ovelta hän huikkaa vielä kuulijoilleen viimeisen neuvon: "Älkää suotta lukeko minun kirjojani!"

Romaanin jälkipuoliskolla kertoja kohtaa toisen Dorén harrastajan, kirjaston intendentin, joka tuntee myös kuvittajan elämänvaiheita. Intendentin mukaan tämä kuoli uupumukseen, kuten keskinkertaiset taiteilijat yleensä, voimattomuuteen ja liian suureen tuotteliaisuuteen.

Kertoja tietysti protestoi. Hänestä Doré oli suurenmoinen, jota ilman hänen oma elämänsä olisi ollut säälittävää. Viimeistään tässä vaiheessa lukija jo tajuaa, etteivät saavutukset ole armon mittapuu - ja että toisinaan taiteessakin liiallinen suuruus vain lisää taakkaa.

Näin Torgny Lindgrenin metafyysinen saarna etenee. Totuus, pyhyys, nerous - kaikki perimmiltään turhuutta.

Lopulta voi jopa syntyä vaikutelma, että elämän ja Jumalan ylistykseksi Lindgren hyväksyisi virsikirjan, mutta vaikkapa Olivier Messiaenin musiikille hän jo nostaisi nokkaansa. Dorén Raamatun lukuisista korkeakulttuurisista viitteitä päätellen se olisi kuitenkin väärä luulo.

Kuten kaikkeen oppineeseen yksinkertaisuuden ylistykseen, myös Lindgrenin triptyykkiin sisältyy annos holhoavaa teeskentelyä. Silti, puhtaan lukemisen nautintona, Lindgren on luonut jotakin, joka tulevassa kirjallisuudenhistoriassa ehkä vaatii oman lajinmäärityksensä. Lagom.

PUTTE WILHELMSSON