Ulkoa kaunis on sisältä ruma

Oscar Wilde: Onnellinen prinssi ja muita tarinoita. Suomentanut Jaana Kapari. Teos 2007. 168 s.

Ihan aluksi esitän pyynnön: pienet lapset, älkää lukeko tätä satukirjaa. Oscar Wilden Onnellinen prinssi ja muita tarinoita nostattaa kyyneleet silmiin vanhemmiltakin lukijoilta, mutta särkee varmasti sydämet niiltä, jotka vielä uskovat maailman oikeudenmukaisuuteen.

1800-luvun juhlitun ja parjatun kirjailijan aiemmin suomentamattomat sadut ovat kokelman kääntäneen Jaana Kaparin löytöjä. Teos sisältääkin sekä esipuheen että suomentajan jälkisanat - joista molemmat onnistuvat mielenkiinnon herättäjinä harvinaisen hyvin. Ei jää epäilystäkään, etteikö Harry Potter -suomennoksistaan runsaasti kiitosta saanut Kapari olisi siirtynyt Oscar Wilden satujen pariin silkasta rakkaudesta kirjallisuuteen.

Oscar Wilde kirjoitti satunsa realismin aikakautena, pääosin 1880-luvulla. Tämän vuoksi sadunomaiset ympäristöt sisältävät paljon sosiaalisen tilan arvostelua tanskalaisen satukuningas H. C. Andersenin tapaan. Löytyypä suora viittaus Tulitikkutyttöönkin , jos sen sellaiseksi haluaa tulkita. Ja siitä taitaakin syntyä molempien herrojen oivaltama koskettavan sadun kaava, kun kaltoin kohdellut nostetaan ahdingostaan hetkeksi valoon sadunomaisissa olosuhteissa.

Kokoelma alkaa Wilden tunnetuimmalla sadulla Onnellinen prinssi , jossa ennen niin komea patsas kärrätään kaatopaikalle sen jälkeen, kun ulkonainen kauneus on kadonnut ja prinssi on muuttunut sisältä hyväksi. Samaa teemaa toistavat useat muutkin kertomukset: ulkoa kaunis on sisältä ruma - ja päinvastoin. Mitä kauniimpi, sitä pahempi - paitsi ahneet voivat olla myös rumia, kuten Hansin uskollinen mylläriystävä.

Yhteiskunnallisen arvostelun lisäksi Wilde näpäyttelee tämän tästä englantilaisia seurapiirineniä. Joka sadussa on tärkeilevä tyhjänpuhujansa, ja selkeimmin ansaitun paikkansa kuraojassa nämä löytävät sadussa Merkittävä raketti .

Puolivälissä kokoelmaa on havaittavissa muutoksia niin kirjoitus- kuin ajatustavoissakin. Tähän kohtaan sijoittuu kirjailijan ainoaksi jääneen romaanin, Dorian Grayn muotokuvan , julkaiseminen. Klassikkoteos on jättänyt jälkensä kieleen, joka käy aiempaa raskaammaksi. Samaten henkilöhahmot monimutkaistuvat ja irtautuvat satujen kaavamaisista ihmishahmoista kauhuromantiikan suuntaan.

Mutta yksi muita tärkeämpi seikka Wilden saduista puuttuu, mikä tekee tilanteen hankalaksi pikkulasten kannalta, nimittäin onnellinen loppu. Kuolemaa voi sellaiseksi harvoin selittää. Vaikka joka tarinan asetelma on niin tyylipuhtaan satumainen kuin olla saattaa, joutuu päähenkilön kannalta onnellisia loppuratkaisuja hakemaan turhaan.

Toisaalta juuri tämä järkyttävyys tekee Wilden satukokoelmasta mitä parhaan nuortenkirjan, sillä satujen voima piilee rivien taakse kätkeytyvässä muutoksen mahdollisuudessa. Eikö olekin nuorison tehtävä nyt ja aina uskoa, että vääryyksille voi oikeasti tehdä jotakin?

MARI VIERTOLA