Tyhjyyden arkkitehti

Jos internet jostain syystä tarvitsisi nimikkorunoilijan, ranskalaisen symbolismin perustaja Stéphane Mallarmé (1842-1898) saattaisi olla vahva ehdokas. Sähköinen kosmos, jossa sanat syntyvät bittijonoista, väläyttävät näytöllä merkityksensä ja hajoavat lukijan aivopoimuihin, voisi heijastaa runoilijan taiteellista lähtökohtaa.

Mallarmé ei halunnut kuvata tiettyä asiaa, vaan sen vaikutusta uusissa, yllättävissä yhteyksissä. Ajatuksen tulee säteillä sanoista kuin spektrin jalokivistä: niin intensiivisesti, että sanojen alkuperäiset merkitykset katoavat mielleyhtymien universumin tieltä.

Mallarmén vaikeaselkoista tuotantoa ovat avanneet maanmiehet ja kollegat Paul Verlainesta Paul Valéryyn. Myös T. S. Eliot ja James Joyce ovat saaneet runoilijalta vaikutteita, niin ikään hiljattain edesmennyt ranskalaisfilosofi Jacques Derrida.

Einari Aaltosen suomentama Faunin iltapäivä -valikoima tuo runoilijan ensimmäisen kerran mittavasti suomalaislukijan ulottuville.

Viehtymyksen esimakua

Oman kirjailijantyönsä Mallarmé käynnisti aikalaisrunoilijoihin tutustuen. Hän luki 1860 Charles Baudelairen kiistellyn, jumalanpilkasta syytetyn kokoelman Pahan kukkia (1857). Teos teki pariisilaisnuorukaiseen lähtemättömän vaikutuksen.

Pahuuden viehätysvoima, mielen syöverit ja maailma ilman Jumalaa siirtyivät Mallarmén henkilökohtaiseen runokuvastoon. Myös runojen värilliset naiset, joutsenet ja omistukset ihailluille aikalaisille heijastavat Baudelairen vaikutusta.

Mallarmén helpommin ymmärrettävästä varhaistuotannosta löytyy toisaalta jo etiäisiä tulevaan. Huilu, neidot, luontoidylli ja viettelevä minäpuhuja kuuluvat aiheistoon, joka toistuu runoilijan keskeisissä teoksissa.

Joutava vetoomus -runonsa Mallarmé kirjoitti useaan otteeseen, ensimmäinen versio julkaistiin 1862. Hebe, joka kreikkalaisessa mytologiassa on nuoruuden kukoistuksen jumalatar, personoituu tavoitellussa kohteessa: "Prinsessa, kadehdittava on Heben osa! / Hän huulienne suukkokuopista kurkistaa. / Tuhlaan tunteideni paloa, en ole hillitty pappi, / en alasti päädy Sèvresin posliiniin. (...) Sallikaa meidän... Rakkaus siivet selässään / minut huilu kädessä ikuistaa, kun kehtoa keinutan. / Prinsessa, sallikaa meidän hymyjänne paimentaa."

Sikermä on hauska, kevytmielinen ja täynnä odottamattomia käänteitä. Hieman yllättävästi se voisi olla sukua Kauko Röyhkän ilmaisulle ja tematiikalle. Röyhkän monet laulutekstit piirittävät kuin loitsien kohdettaan, nuorta tyttöä.

Epätoivon bardi

Mallarmén lyriikan letkeä kepeys päättyi 1866. Monivuotinen kriisi puhkesi, kun nuori isä nääntyi lapsiperheen arkeen ja leipätyöhönsä englannin kielen opettajana. Aikaa keskittyneeseen kirjoittamiseen ei ollut.

Runoilija kokosi itseään Etelä-Ranskassa, josta sinkoili karuja tilityskirjeitä luottoystäville. Henri Cazalisille Mallarmé kirjoitti 1867: "Kulunut vuosi on ollut kauhea: ajatus on ajatellut itsensä (...) Voin kertoa sinulle, että olen nyt persoonaton, en enää entinen Stéphane vaan olento, jonka tehtävänä on tarkkailla itseään ja kehittyä kaikessa sen kautta, mitä ennen olin."

Tyhjyyden pohjalta Mallarmé löysi tarkoituksen. Koska hän ei uskonut tuonpuoleiseen elämään, ihmisen sielu oli hänen silmissään pelkkä "loistava valhe". Sielun loistossa runoilija näki kuitenkin kiehtovaa arvokkuutta.

Mallarmén päämääränä oli luoda runous, joka vastaisi tätä kokemusta. Vain "puhtaassa", valmiista merkityksistä riisutussa runossa voi "valhekin" esiintyä aidoimmillaan.

Vaikeatajuisen runousopin takana piilee useita läheisten kuolemia, luovuuden ehtymisen pelkoa, velvollisuuksien ja tunteiden välisiä raastavia ristiriitoja. Valheen, sattuman ja tosiasioiden suhde piinasi runoilijaa lopun elämää.

Faunin monologi

Kriisin keskellä Mallarmé alkoi työstää tunnetuinta teostaan Faunin iltapäivää . Runoilija laati siitä useita versioita vuodesta 1865 alkaen, lopullinen ilmestyi 1887. Säveltäjä Claude Debussy loi runoelman inspiroimana samannimisen teoksen. Venäläissyntyinen tähtitanssija Vaslav Nijinski puolestaan laati sävellykseen ultramodernin koreografian.

Faunin iltapäivässä esiintyvät antiikin taruston tunnetut hahmot. Päähenkilö on fauni, sorkkajalkainen ja sarvipäinen metsänhaltija, joka yksinpuhelussaan haluaa "ikuistaa" tavoittelemansa nymfit, eroottiset luonnottaret.

Tyhjyyden tematiikka tulee runossa mukaan, kun fauni kuvailee näkemäänsä: "Heidän huuliltaan kumpuaa sulotyhjyys, / suudelma, joka hiljaa, kavalasti suostuttelee. / Rintani, neitsyttodistaja, oudon pureman / huomaa, jalon hampaiston jälkeä tunnustelee. (...)"

Fauni ryöstää kaksi unetarta ja suutelee saalistaan intohimoisesti: "Sinua palvon, neitsyiden viha, oi villi / hurma, kun alaston, kirottu taakka huuliltani / janoisena tulena pujahtaa, kuin salama se / sävähtää! (...)"

Mallarmé on istuttanut rohkean aistillisuuden monimerkityksisiin mielleyhtymiin. Hän kuvaa metsää, jossa "juhlamieli roihuaa" eikä Venuksiakaan pidä puuttuman. Mutta heti jäljempänä seuraa lyhyt, lakoninen toteamus, kuin aikalaislukijan mahdollista tuomiota aavistellen: "Rangaistus on varma...."

Myönnytys on kuitenkin pelkkä kulissi, koska tilanne kääntyy jo seuraavalla rivillä voitokkaaksi: "Vaan sanoista / tyhjä sielu ja tämä ruumiin riippa / ylvään iltapäivän hiljaisuuteen vajoaa: / on unen aika, on aika pilkka unohtaa, / hiekalla janoisella loikoilen, suuni raotan / nauttien: kuu viiniä heruttaa! (...)"

Koska "rangaistukset" ovat faunille olemattomia ja yhdentekeviä, ne voidaan sivuuttaa tai "unohtaa". Fauni on puheaktissaan "ikuistanut" nymfien personoiman "sulotyhjyyden". Muulla ei tässä runossa ole merkitystä.

Runoilija puolestaan ikuistaa elämänfilosofiansa faunin monologiin.

Oivaltavia ja tarkkoja käännöksiä

Einari Aaltosen suomennoksen perustana on tekstilaitos, joka perustuu Edmond Demanin toimittamaan painokseen vuodelta 1899. Mallarmé oli viimeisinä vuosinaan järjestänyt runoja kustantajaansa varten.

Suomentaja on tehnyt oivaltavaa ja tarkkaa työtä. Kirjan esipuhe tai selitykset voisivat tuoda vielä enemmän esiin Mallarmén lyriikan ominaispiirteitä: sonettimuotoa ja muunneltuja sonetteja, vapautuvaa mittaa, typografiaa ja sommittelua. Paperin kirjoittamaton, tyhjä tila korostuu monissa keskeisissä runoissa.

Riimi voisi näkyä enemmän siellä, missä sen paikka on alkutekstissäkin. Toisaalta Einari Aaltonen taitaa monin paikoin laulavat, mallarmémaiset aloitukset. Mallarmén viimeiseksi jäänyt runo soi luontevasti kotoiseen kieleen: "Palaa halu matkustaa / loiston utuiseen Intiaan, kauemmas kuin milloinkaan (...)."

Matkustaminen Mallarmén säkeissä on jo sinänsä eksoottista. Vierauden maaginen viehätys säilyy runojen suomennoksissa.

ANNUKKA PEURA

• Stéphane Mallarmé: Faunin iltapäivä. Valitut runot . Suomentanut ja selityksin varustanut Einari Aaltonen. Savukeidas 2006. 80 s.

TS/Outi-Illuusia Parviainen
TS/Outi-Illuusia Parviainen
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.