Jumalainen komedia

Englantilainen renessanssikirjailija John Milton julkaisi Kadotettu paratiisi -eepoksensa vuonna 1667. Tosiasiassa tuo fiktion muotoon puettu kuvaus Vanhan Testamentin tapahtumista oli raamatunselitysteos, jonka kautta syvästi uskonnollinen kirjailija pyrki omien sanojensa mukaan "oikeuttamaan Jumalan teot ihmisille". Toisin sanoen esittämään ne ihmisjärjellä ymmärrettävinä - kunnon renessanssihumanismin hengessä.

Miltonin runoelmassa Jumala esiintyy Saatanan ohella keskeisenä päähenkilönä, ja siinä suhteessa teos onkin outo lintu kirjallisuudenhistoriassa. Ihan heti ei näet tule mieleen toista fiktiivistä teosta, jossa juuri Jumala olisi keskushenkilö, vaikka keskusteluja hänen kanssaan toki käydäänkin joissakin romaaneissa.

Jeesus sitä vastoin on esiintynyt niin kirjallisuudessa kuin valkokankaallakin silloin tällöin, puhumattakaan Saatanasta, jonka luihu naama on useinkin vaaninut eri aikojen fiktioissa ainakin sivuhenkilönä. Viimeksihän nämä kaksi mittelivät voimiaan Mel Gibsonin Kristus -elokuvassa pari vuotta sitten.

Hankala fiktiosankari

Jumalan fiktiivistäminen onkin tietysti hankalaa - ainakin jos pysytään kristillisen tulkinnan ja Raamatun informaation puitteissa. Vanhassa testamentissa Jumala pysyy luomiskertomuksen jälkeen melko staattisena hahmona, eikä hänen suoria repliikkejäänkään paljon esiinny.

Eipä ihme, että Miltoniakin syytettiin aikoinaan kapinallisen Saatanan nostamisesta Kadotetun paratiisin sankariksi Jumalan sijaan. Saatanan kohdallahan kirjailija saattoi käyttää mielikuvitustaan ja laittaa tämän seikkailemaan ympäri universumia, mutta Jumalan piti pysytellä taivaallisella valtaistuimellaan.

Suomenruotsalainen Erik Wahlström jatkaa siis melko ohutta traditiota uusimmassa teoksessaan ottaessaan Jumalan romaaninsa sankariksi. Ja toki muutkin tutut ovat mukana: Jeesus, enkelit, Maria sekä tietysti Saatana - tuttujen kesken Santtu. Edellisessä teoksessaan Tanssiva pappi (2004) Wahlström ravisteli ihan kunnolla Suomen koululaitoksen isän Uno Cygnaeuksen kipsipystiä, joten moni lukija ilmeisesti tarttuu Jumala -nimiseen romaaniin sekalaisin tuntein. Jumalanpilkkaa? Rienausta? Vai Monty Python -tyylistä nokkelaa iloittelua? Ei suoranaisesti mitään näistä...

Romaani kuvaa leppoisan humoristisesti taivaallisia tapahtumia sopivin aikaharppauksin aina maailman luomisesta nykypäivään. Tuona aikana Jumala joutuu yhä ahtaammalle Tiedon puusta syöneiden Aatamin ja Eevan jälkeläisten Tieteen ihmemaassa. Teoksen näkökulma on kuitenkin taivaassa. Maailman menosta kuullaan pääosin välillisesti keskustelujen, Jumalan aatosten ja Pyhän Pietarin portteja kolkuttelevien sielujen kommenttien kautta. Tosin loppua kohti teoksen kertojakin yltyy pohtimaan ihmisten edesottamuksia uskonnon tiimoilta.

Hauska mutta ei rienaava

Wahlströmin romaani on humoristinen, mutta ei hykerryttävän hauska. Teos vain osoittaa, että monet Raamatun kertomukset voivat vaikuttaa nykylukijasta huvittavilta jos niitä luetaan kirjaimellisesti. En pidä romaania myöskään rienaavana: vain Wahlströmin tulkinta universumin luomisesta voi semmoiselta tuntua, etenkin kun se lienee peräisin jostakin ei-kristillisestä luomismyytistä.

Olen kuitenkin erottavinani teoksen rivien välistä vilpittömän kyselijän. Miksi Jumala salli syntiinlankeemuksen ja Saatanan? Miksi Vanhan Testamentin Jumala on välistä niin kovin epäoikeudenmukainen? Mihin Hän tarvitsee ihmistä? Itse asiassa ikiaikaisia kysymyksiä teologian ja kristittyjen pohdinnoissa. Teoksen haastavin ja vakavin kysymys koskee kuitenkin ristinkuoleman tarpeellisuutta, jota Jeesuskin romaanissa ihmettelee. Siinä mennäänkin jo kristinuskon ytimeen!

Romaanina keskinkertaisen Da Vinci -koodin huima menestys ja sen kirvoittama keskustelu osoittivat, että uskonnolliselle pohdinnalle on taas tilausta. Wahlströmin pikkunokkela teos ei kuitenkaan esitä mitään salaliittoteorioita tai uustulkintoja kristinuskosta joten tuskinpa siitä nousee kovin kummoista kohua.

Ehkä nämä samat kysymykset pitää kuitenkin jokaisen sukupolven esittää...

VEIJO HIETALA

• Erik Wahlström: Jumala . Suom. Leena Vallisaari. Schildts 2006.

TS/Jonny Holmén<br />Tanssivan papin jälkeen Erik Wahlström keskittyy Jumalaan.
TS/Jonny Holmén
Tanssivan papin jälkeen Erik Wahlström keskittyy Jumalaan.
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.