Kirja-arvostelut

Puhetta aaveiden kanssa

Taas yksi kolmekymppinen romaanihahmo, joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Sellainen on kanadalais-amerikkalaisen Sean Stewartin (s. 1965) ensimmäisen suomennetun romaanin Kehä päähenkilö William "Dead" Kennedy.

Kuten sankarin nimi jo antaa olettaa, musiikki on hänelle tärkeä asia. Kun on nuorena irokeesitukkaisena punkkarina katsonut maailmaa Dead Kennedys -yhtyeen näkövinkkelistä, ei sopeutuminen ns. normaaliin yhteiskunnalliseen menoon ole ongelmatonta.

Musiikin merkitystä Stewart korostaa myös romaanin alkuperäisnimellä Perfect Circle , joka on lainattu REM-yhtyeeltä. Suomennoksen ytimekäs Kehä ei lukijalle tätä ulottuvuutta kerro.

Paitsi Kennedyn elämänfilosofian pohjana, musiikkiviittaukset toimivat romaanissa myös lavasteina luomassa ajankuvaa ja kertovat välillisesti päähenkilön taustasta.

Eikä siinä kaikki musiikista. Romaanin lopussa Steward intoutuu tekemään vertauksen: elämä on cd, jossa soivat niin pitkät kuin lyhyet, iloiset kuin surulliset laulut.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Toivottavasti kirjailija ei tässä kohtaa kuvittele olevansa kovin syvällinen.

Kennedyllä on asenneongelmia sopeutumisen suhteen, eikä asiaa ainakaan helpota hänen erikoiskykynsä nähdä aaveita ja kommunikoida niiden kanssa.

Kehässä yhdistyy fantasia kauhuun ja jopa perinteiseen sukuromaaniin. Elämä ei ole vain tässä ja nyt vaan menneisyys kummittelee konkreettisesti läsnä Kennedyn arjessa. Kuolleet sukulaiset ovat viisastelemassa, neuvomassa ja sotkemassa Kennedyn muutenkin sekaisin olevia ajatuksia.

"Eivät aaveet tee ihmisille mitään. Aaveet saavat ihmiset tekemään itselleen sanoinkuvaamattomia asioita." Ja näin Kennedyllekin käy. Aaveet jujuttavat hänet tekoihin, joita joutuu myöhemmin katumaan.

Yhtäällä romaani kuvaa Kennedyä ja aaveita, yhtäällä Kennedyn sukua sekä yhtäällä Kennedyä ja hänen 12-vuotiaan tyttärensä suhdetta.

Tytär asuu äitinsä ja tämän uuden miehen luona. Klassisen kaavan mukaan Kennedy ikääntyessään ja tyttären kasvaessa tajuaa minkä virheen on nuorena tehnyt. Hän huomaa kaipaavansa omaa perhettä ja uskoopa yhä rakastavansa tyttärensä äitiäkin.

Menneisyyden aaveet eivät siis ole yksinomaan haamuja vaan myös eläviä ihmisiä, jotka pelkällä olemassaolollaan muistuttavat eletystä elämästä.

Kehä on yhtä aikaa hauska ja vakava romaani. Se yhdistelee ennakkoluulottomasti asioita, mutta jotenkin puolitehoiseksi ja hajanaiseksi kokonaisuus jää.

Ehkä Stewartin olisi kannattanut keskittyä selkeämmin vain isän ja tyttären suhteisiin tai Kennedyn ja aaveiden maailmaan eikä sotkea niitä keskenään.

KIMMO RANTANEN

• Sean Stewart: Kehä . Suom. J. Pekka Mäkelä. Karisto 2005.