Talviunelmia romantikoille

Ranskalaistuneen venäläisen Andrei Makinen teoksista ei ihan aina tiedä, ovatko ne romaaneja vai pitkiä proosarunoja. Tai ehkä pikemminkin paisutettuja tshehovilaisia novelleja, sillä Tshehovin perinteenjatkaja Makine nyt ainakin on. Kaiken lisäksi useimmat kirjailijan romaanit ovat tyyliltään ja teemoiltaan niin samanlaisia, että ne voisivat olla saman jättiteoksen lukuja.

Muutaman mutkikkaan kirjallisen kokeilun - kuten Ruhtinattaren rikos (suom. 2000) - jälkeen Makine tuntuu vakuuuttuneen itsekin siitä, että lyyriset, tunteelliset pienoisromaanit ovat hänen leipälajinsa. Vakaumusta lienevät vahvistaneet vielä teosten komeat myyntiluvut romantiikannälkäisen lukijakunnan keskuudessa.

Itsekin kannatan Makinen lajivalintaa, vaikka arvaankin, että kaikki kriitikot eivät kirjailijan kaihoilevaa hempeilyä oikein sulata. Makinen uusimmassa liikutaan taas - kuinka ollakaan - kirjailijan nuoruusaikojen Venäjällä, tai pikemminkin Neuvostoliitossa. Eletään 1970-luvun puoliväliä.

Haamu kilpakosijana

Kertojaminä, 26-vuotias leningradilainen kirjailija ja kansatieteilijä on saanut tarpeekseen kotikaupunkinsa älymystön pinnallisesta radikalismista, vapaasta seksistä ja Amerikan palvonnasta. Hän pakenee kauas Vienanmeren rannoille näennäisesti tutkimaan paikallisen väestön kansanperinnettä ja kulttuuria.

Lopulta hän päätyy syrjäiseen kylään, jossa asustaa pääasiassa vain vanhoja naisia, sotaleskiä. Ja Vera.... Vera on nainen, joka odottaa. Hän on odottanut jo 30 vuotta sulhastaan, joka lähti sotaan eikä palannut. Odottaessaan Vera, lähes valmiin väitöskirjansa kesken jättänyt kielitieteilijä, pitää huolta paikallisista vanhuksista, näiden elämässä ja kuolemassa.

Kertoja yrittää tehdä kansatieteellistä tutkimustaan, mutta kiinnostuu yhä enemmän mystisestä ja sensuellista Verasta. Lopulta hän huomaa rakastuneensa kohtalokkaasti parikymmentä vuotta vanhempaan naiseen. Mutta mitä tehdä kun on haamu kilpakosijana...

Slaavilaista nostalgiaa

Useimmissa aikaisemmissa teoksissaan Makine on sukkuloinut Ranska-Venäjä -kulttuuriakselilla, mutta tällä kertaa ranskalaisuutta ei noteerata. Sen sijaan teksti henkii nyt semmoista slaavilaista nostalgiaa, että melkein voi kuulla kansallispukuisten venäläisneitojen melankolista laulantaa.

Vaikuttaakin siltä, että Makinella on teos teokselta yhä suurempi tarve tilittää suhdettaan nuoruutensa kotimaahan, samaan tapaan kuin Milan Kunderalla aikoinaan nuoruutensa Tshekkoslovakiaan. Ja tästä kaipauksesta näyttävätkin syntyneen kummankin pakolaiskirjailijan kauneimmat romaanit.

Makinea kiinnostavat teoksissaan ihmiset, joilla on jokin suuri, usein järjellä selittämätön unelma tai pakkomielle. Koska tämä antaa näiden elämälle merkityksen, unelmia ei pidä vähätellä. Niiden kautta päästään olemassaolon syvimpien mysteerien äärelle.

Uusimmassa teoksessaankin Makine rakentaa taitavasti vastakohtaa alun pinnallisen ja meluisan kaupunkilaisälymystön ja Veran edustaman syvähenkisyyden välillä. Tämä näyttääkin kiehtovan kertojaa eroottisesti juuri siksi, että hän tuntuu kantavan saavuttamattomassa sielussaan elämän merkitysten yleisavainta. Henkilökemia alkaa toimia, koska kumpikin tutkija - kielitieteilijä ja kansatieteilijä - oivaltaa, että tieteen keinoin ei päästä juuri pintaa syvemmälle.

Pelkistetyssä asetelmassaan ja surumielisyydessään Vera on Makinen selkein ja ehkäpä myös koskettavin romaani. Oikea jokaisen romantikon talvi-iltojen toivelahja, nautittavaksi lukulampun hämyssä. Nenän alla höyryävä kuppi venäläistä teetä.

VEIJO HIETALA

• Andrei Makine: Vera . Suom. Annikki Suni. WSOY 2005.

TS/Lehtikuva<br />Andrei Makine on kirjoittanut kauniin romaanin kaipauksestaan nuoruutensa kotimaahan.
TS/Lehtikuva
Andrei Makine on kirjoittanut kauniin romaanin kaipauksestaan nuoruutensa kotimaahan.