Paljon melua tyhjästä

Kun Toijalassa tapahtuneesta lasten hyväksikäytöstä uutisoitiin ensimmäisiä kertoja, tekijöiksi epäiltiin saatananpalvojia. Seuraavana päivänä todettiin, että mitään näyttöä saatananpalvonnan ja tapauksen välisestä suhteesta ei ole. Käsitys yhteydestä jäi kuitenkin elämään internetin keskustelupalstoille. Media on taipuvainen epäilemään saatananpalvontaa ja saatananpalvojia vailla todisteita. Uutisointi vailla todisteita ei kuitenkaan ole vailla vaikutuksia.

Uskontotieteilijä Titus Hjelmin ajankohtainen ja helppolukuinen väitöskirja käsittelee saatananpalvonnan rakentumista sosiaaliseksi ongelmaksi. Se kattaa ajanjakson 1990 - 2002. Näkökulma sopii parhaiten laajojen ajanjaksojen tarkasteluun, mutta lehtijutuista koostuvaa tutkimusmateriaalia on valitulta ajalta runsaasti. Tavoitteena on osoittaa, miten uutisoinnissa tuotetaan ilmiö, joka määritetään 1990-luvun lopulla erääksi suomalaisen yhteiskunnan ongelmaksi. Kun saatananpalvojiksi luokitellaan mediassa pitkätukkaiset hevimiehet ja mustapukuiset pörröpäiset teinitytöt, on helppo epäillä, lieneekö ilmiölle mitään kosketuspintaa median ulkopuolella.

Sosiaalisten ongelmien rakentamisessa on kysymys tavasta luokitella asioita. Luokittelu on inhimilliselle tiedonkäsittelylle välttämätöntä toimintaa, mutta se ei ole todellisuuden kuva. Kartta ei ole maasto. Kartta pikemminkin rakentaa todellisuuttamme tietynlaiseksi. Silloin pelissä ovat myös valtasuhteet. Tässä tapauksessa tiettyjen rikoksia tai ilkivaltaa tekevien ihmisten luokitteleminen saatananpalvojiksi edistää ainakin kristillisten tahojen sanoman leviämistä ja antaa heille määrittelyvallan.

Kristilliset "asiantuntijat"

Saatananpalvonnan uutisoinnissa viranomaiset ovat olleet maltillisia kommentoijia. Tutkijoita ei juurikaan ole kelpuutettu keskusteluun. Uutisoitujen tekojen tekijöiden ääni kuuluu lähinnä poliisiraporttien kautta. Sen sijaan äänessä ovat kristilliset tahot, joskus valtakirkosta, useimmiten saatanan roolia korostavasta evankelisesta (tai evankelikaalisesta) kristillisyydestä. Sellaiset nimet kuin Riku Rinne, Päivi Niemi ja Keijo Ahorinta ovat toistuvasti esillä. He ovat aktiivisia ja paniikkia lietsovia kristittyjä, jotka saarnaavat saatananpalvonnan vaaroista. Heidän näkemyksensä ovat peräisin Yhdysvalloista.

Mediakriittinen aihe on se, että uutisoinnin "asiantuntijuus" ei perustu maltillisempien ja puolueettomampien äänten esittämiseen. Hjelmiä kaihertaa erityisesti uutisten tapa nimetä asiasta mielipiteitään esittävät tutkijoiksi. Uutisoinnissa käytetään usein asiantuntijana sellaisia henkilöitä, joille saatana on todellinen olento. Aito huolestuneisuus ei ole asiantuntijuuden tae.

Uutisoinnissa saatananpalvonta määrittyy sekä nuorten toiminnaksi että uskonnolliseksi ilmiöksi. Asiantuntijoiden valinnasta seuraa, että mediassa saatananpalvonta on toimintaa selittävä tekijä. Toiminnan todellinen motivoija on saatana, ja palvojat kaatavat hautakiviä juuri siksi, että he ovat saatananpalvojia. Hjelm kyseenalaistaa tämän uutisoinnissa toistuvan ajattelukuvion pätevyyden.

Ensisijaisesti teoksessa osoitetaan sosiaalisen ongelman rakentuminen uutisoinnissa ja pohditaan sen mahdollisia seurauksia. Esimerkiksi rikosuutisoinnin dramaattisuus ja aatteellisesti motivoimattoman poikkeavuuden selittäminen saatananpalvonnalla saattavat johtaa siihen, että uutisointi alkaa toimia itseään toteuttavasti. Vasta sitten tarjotaan vaihtoehtoisia näkökulmia. Mikä toiminnan sitten selittää, ellei saatananpalvonta? Tai oikeastaan, miten uutisoidaan toisin?

Katulampuista hautakiviin

Voisiko olla niin, että hautausmaavandalismin selittäisi alkoholin ja nuorten yleisen kapinoinnin yhdistelmä? Tai voitaisiinko uutisoida vähemmän dramaattisesti? Humalaiset nuoret kaatoivat hautakiviä. Nuorten toimintaa voi motivoida persoonallisen pahan sijaan pelkkä kielletyn ja paheksutun houkutus. Hjelm esittää, että jos aikaisemmin potkittiin katulamppuja, nyt kaadetaan hautakiviä. Tällä on yleensä vain vähän tekemistä kristillisen sielunvihollisen kanssa.

Saatananpalvontaa koskevalla puheella on myös laajempi yhteiskunnallinen ulottuvuus, joskin sen analyysi jää pintapuoliseksi. Uutisoinnissa luodaan ja ylläpidetään käsitystä moraalisesti oikeasta yhteiskuntajärjestyksestä. Kristilliset arvot ja käsitteet eivät olekaan kadonneet huolehtiessamme yhteiskuntajärjestyksestä ja nuorten moraalista. Arkikäsitystämme suoraviivaisesta yhteiskunnan maallistumisesta ja uskonnollisuuden heikentymisestä tulee jatkossakin korjata uskonnon ja uskonnollisuuden julkista käsittelyä systematisoivilla ja selittävillä tutkimuksilla.

TEEMU TAIRA

• Titus Hjelm: Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta . Yliopistopaino 2005.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.