TS Kirja

Vallankumous vaimon palkalla

Lopuksi vallankumous syö lapsensa, aluksi se tyhjentää kaverin vanhempien baarikaapin.

Eräs viime vuosisadan merkittävimmistä ranskalaisen avantgardismin liikkeistä syntyi, kun kahdeksan parikymppistä älykköä kokoontui tyhjillään olevan hotellin baariin heinäkuussa 1957, ja joi punaviiniä kunnes kaikkien kielet värjäytyivät purppuraksi.

Uuden yhdistyksen peruskirja tähtäsi vaatimattomasti maailman muuttamiseen, mutta hylkäsi vasemmistoradikalismin perinteisemmät keinot, kuten vanhan estetiikan kumoamisen tai tuotantovälineiden haltuunoton. Taiteen ja tehtaiden sijaan todellinen vallankumouksellinen kysymys oli vapaa-aika, peruskirja totesi.

Peruskirjan kirjoittajien näkökulmasta työväki oli säästynyt Marxin synkimmiltä ennustuksilta vain siksi, että se nyt hyväksyi kapitalistiseen tuotantoon valjastetun vieraantuneen työn itsestään selvänä. Vain hinnasta haluttiin neuvotella.

Jotta piru ei veisi toistakin kättä, kapitalistiseen kulutukseen valjastettua vapaa-aikaa ei kannattanut edes yrittää säädellä ideologisilla lupauksilla hyödykkeiden tai palveluiden tasapuolisemmasta jaosta. Sen sijaan järjestelmän itsetyytyväisyyttä ja kenties tasapainoakin tuli horjuttaa luomalla "situaatioita" - erityisiä tilanteita. Tästä avainsanasta liike sai myös nimensä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Marko Pyhtilän ansiokas väitöskirja Kansainväliset situationistit - spektaakkelin kritiikki luonnehtii situaatiota "harkitusti konstruoiduksi hetkeksi elämää", jonka ihmisjoukko voi tietyssä paikassa kokea.

Radikaalia joukkiotaan diktaattorin ottein johtaneelle Guy Debordille situaation malliesimerkki oli Pariisin kapina toukokuussa 1968.

Kun julkinen järjestys romahti, lakko sulki tehtaat ja joukkoliikenne lamaantui, ihmiset toimivat ja liikkuivat ensikertaa spontaanisti, omien mielihajujensa mukaan, Debord arveli.

Harva meistä uskoisi enää adrenaliinin haihduttua ja pään selvittyä, että mielenosoittajia pieksävät poliisit, tavarataloja ryöstelevät ihmisjoukot tai keskinäiseen riitelyyn hajoavat työläisneuvostot ovat jotakin, jota me aidosti "haluamme". Sen sijaan riitaisasta ja vainoharhaisesta Debordista, joka yritti ensimmäisen kerran itsemurhaa teini-iässä ja ryyppäsi aamusta iltaan, se saattoi tuntua aivan normaalilta.

Ei koskaan työtä

Situationismin varhaishistoria kiteytyi komeasti, kun nuori Debord vuonna 1952 tai 1953 raaputti rue de Seinen kivimuuriin sanat "ne travaillez jamais" - ei koskaan työtä!

Debord myönsi avoimesti periaatteen vaativuuden, eikä ranskalaisena herrasmiehenä soveltanut sitä naisiin. Alkuvuosina situationistien toiminnan rahoittikin Debordin puoliso Michéle Bernstein, jolla oli menestyksekäs ura mainostoimittajana. Myöhemmin vaimo vaihtui ja Debord vaurastui upporikkaan tukijan lahjoituksista, mutta naisen asema pysyi samana.

"Minä hoidan vallankumouksen, vaimo hoitaa tiskit", Debord tuhahti kummastelevalle vieraalle, mitä voidaan puolestaan pitää situationismin myöhäishistorian kiteytymänä.

Pariisin levottomuuksien aikana situationistit herättivät huomiota iskulauseillaan, jotka liikkeen teorian mukaan ärsyttivät, koska ne eivät antaudu vuoropuheluun.

Toinen yhtä mainosmainen strategia olivat iskusanat, joilla jopa vetelehtiminen muuttui kumoukselliseksi toiminnaksi.

"Dérive" oli kuljeksimista ilman päämäärää, Pyhtilä selittää väitöksessään, tahallista eksymistä, seikkailun ja runouden etsimistä suurkaupungin satunnaisista reiteistä. Pyhtilän siteeraaman aikalaistodistuksen mukaan runoudeksi tosin riitti, että Debord osti kahviloista viinipulloja ja porukka jatkoi liftausta sammumiseen asti.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

"Rekuperaatio" oli puolestaan avantgardismin alituinen uhka.

Debordin mukaan Marxin vieraantuneen työn käsite, jossa työläisen aika ja ponnistukset muuttuvat pääomalle myydyksi tavaraksi, koskee myös radikaalia taidetta ja teoriaa. Kapitalismi tekee innovaatioista hyödykkeitä ja poikkeusyksilöistä tähtiä myytäväksi, minkä seurauksena myös situationistien oma toiminta oli vaarassa joutua porvariston kontrolloimaksi ja manipuloimaksi.

Situationistien vastahyökkäys oli "detournement", jolla kapitalismin rekuperoimat merkitykset revittiin uudelleen rikki. Yksinkertaisimmillaan kyse oli epäkunnioittavista plagiaatin ja kollaasin muodoista, radikaalin teorian tasolla detournaus on myös "teoreettiseen auktoriteettiin vetoavan sitaatin vastakohta".

Situationistien mielestä muut vasemmistoradikaalit olivat rekuperoineet jopa Marxin ja tehneet hänestä osan valtiotieteen pölyttynyttä historiaa. Debordin tärkein vastaveto oli pieni kirja nimeltä Spektaakkelin yhteiskunta (1967). Se perustuu suurelta osin vanhan mestarin lauseisiin, jotka on vapautettu kirjaimellisista merkityksistään ja suunnattu uudelleen kapitalismin vallitsevaa historiallista muotoa vastaan. Sitä Debord kutsuu "spektaakkeliksi".

Kaiken kokonaisuus

Ranskan sanakirjan mukaan spektaakkeli on näky, näytös tai lavastus.

  Debordin kirjan kuuluisan neljännen teesin mukaan se "ei ole kuvien kokoelma vaan ihmisten välinen yhteiskunnallinen suhde, jonka kuvat välittävät".

Marxin termein kyse on ihmistä henkisesti riistävän tavaramuodon ulottumisesta työstä vapaa-aikaan, tuotannosta kulutukseen. Kielikuvana spektaakkeli puolestaan kertoo yksilön historiallisesta muuttumisesta oman elämänsä passiiviseksi katsojaksi, jonka arjesta yhä suurempi osa muodostuu pääomalle suoritetuista tehtävistä.

Jokainen, joka joutuu maksamaan kännykkäoperaattorille voidakseen vaihtaa kuulumisia läheistensä kanssa, tietää jo entuudestaan miten syvälle intiimien suhteiden alueille kaupankäynti on tunkeutunut. Sitä ei tarvitse erikseen selittää. Hieman vaikeampaa on yrittää päätellä, mikä on se Debordin korostama autenttinen halu, jonka tilalle spektaakkeli on tuottanut tavaramuotoon kytketyn tarpeen, tai millainen on se aito olemassaolo, jonka spektaakkeli väärentää.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Tämä johtuu siitä, että kirjallisena käsitteenä spektaakkeli vangitsee mielikuvituksen, mutta analyyttisena käsitteenä se on jokseenkin hyödytön. Spektaakkeli on kapitalismin ulottumista sananmukaisesti kaikkialle, mikä tekee siitä juuri sellainen yleispätevän ja kaiken selittävän kokonaisuuden, joita vasemmistoradikaaleista filosofeista erityisesti Theodor Adorno ja Gilles Deleuze inhosivat yli kaiken.

"Kokonaisuus" toistuukin situationistien teksteissä ja Pyhtilän väitöksessä usein.

Pohjimmiltaan se on sofistikoitu ranskalainen versio vulgaarista amerikkalaisesta salaliitosta - pelkkien yksityiskohtien takaa hahmottuu jotakin, jonka mittakaavaa sovinnainen poliittinen ajattelu ei voi hahmottaa. Vihkiytynyt ryhmä puhuu siitä pahaenteiseen sävyyn, mutta jokainen ilmiön konkreettinen rajaus kielletään liian ahtaana.

Vallankumouksen liturgia

Toisinaan spektaakkeli oli situationisteille pelkkä veruke.

Jos ryhmän lupaukset uudesta "luovuudesta, unelmoinnista ja rakastamisesta" kuulostivat aivan samalta kuin kapitalistisen mainoskoneiston lupaukset, vika ei ollut radikaalien mielikuvituksessa vaan spektaakkelin rekuperaatiossa - se oli integroinut luovuuden, unelmat ja rakkauden osaksi markkinoita.

Debordille spektaakkelin kritiikki oli kuin ylösnousemuksen liturgiaa. Se ylisti vallankumouksellista tulevaisuutta kaikesta mitä kapitalistinen nykyisyys ei ollut - välitön, ehjä, kokonainen, yhteinen, historiallinen, todellinen. Parhaiten Debordia liikuttavan hengen tavoittaakin Pyhtilän siteeraama suomalainen tutkija Jussi Vähämäki. Hän selittää spektaakkelin toimintaa mm. sen "spektaakkelimaisuudella", sillä ei kai teologikaan voi lopulta löytää Jumalalle muuta alkusyytä kuin jumalaisen.

Myös Pyhtilän omaan tekstiin mahtuu monia esimerkkejä siitä, miten helppo situationistien itsevarmuuteen, tyylitajuun, pahamaineisuuteen ja paatokseen on ihastua. Selkeä, hyvin ryhmitelty esitys tekee kuitenkin jopa virheistä niin läpinäkyviä, että ne muuttuvat eräänlaisiksi radikalismin älyllisen haavoittuvuuden demonstraatioiksi.

"Kun ihminen kieltäytyi spektaakkelista, hän vapautui toimimasta kuvitelmien mukaan", Pyhtilä lupaa kirjan ylentäväksi lopuksi. Mutta se taas edellyttäisi kuvitelmaa ihmisestä, joka ei riisuisi yltään vain palkkatyön vaatimuksia, kuten Debord itse teki, vaan kaikki muutkin Debordin samaan "kokonaisuuteen" sisällyttämät rajattomat olemisen ja tarvitsemisen aspektit - kieltä myöten.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Niinpä todellinen ongelma ei olekaan siinä, mitä kaikkea Guy Debord oikeastaan tarkoitti "spektaakkelilla", vaan mitä kummaa hän tarkoitti "ihmisellä"? Ainakaan Debordille se tainnut koskaan selvitä. Vuonna 1972 hän oli karkottanut ympäriltään viimeisetkin vanhat ystävänsä, ja päätti lakkauttaa situationistien toiminnan. 1994 hän lopetti oman elämänsä.

PUTTE WILHELMSSON

• Guy Debord: Spektaakkelin yhteiskunta . Suom. Tommi Uschanov. Summa 2005.

• Marko Pyhtilä: Kansainväliset situationistit - spektaakkelin kritiikki . Like 2005.