Synnin monet merkitykset

Ihminen on siitä ainutlaatuinen olento, että hän voi haluta syödä suklaata ja tuntea samalla syyllisyyttä siitä, että haluaa. Kristinusko on puolestaan siitä ainutlaatuinen uskonto, että se on keksinyt tälle kokemukselle nimen. Se on synnintunto.

Synnin plus-sarakkeeseen voidaan laskea romaani-taide. Yhteiskuntatieteilijä Max Weberin tutkiman kapitalismin tavoin sekin on pitkälti länsimainen keksintö, osa kristillistä etiikkaa.

Tunne persoonattomasta tahosta, joka romaanin kertojan tavoin tarkkailee tapahtumia, on varmasti universaali. Se on persoonaton katse, jolta me yritämme varjella sosiaalisesti häpeällistä käytöstä, kun liikumme julkisuudessa, ja jolta me suljemme wc:n oven, vaikka olisimme yksin kotona.

Sen sijaan vain kristinusko näyttäisi synnyttäneen laajan teologisen ja maallisen kirjoitusperinteen, jossa tätä tahoa vuoroin maanitellaan, huijataan ja analysoidaan. Kirkkoisä Augustinuksesta Jari Tervoon asti sille on ollut luonteenomaista uskon ja epäuskon välillä häälyvän kertojan ongelma ja siitä juontuva vieraus, älyllisyys ja uteliaisuus, mutta samalla todellisuuden arvaamattomuudesta johtuva olemassaolon ahdistus.

Miinus-sarake onkin sitten pitempi. Jonkinlaisena tiivistelmänä sen löytää uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen uudesta kirjasta Synti . Kristillisen kulttuurin itsesoimauksen ohella kirjaan sisältyy loiventavaa huumoria ja pisteliästä ironiaa. Jälkimmäistä Pyysiäisen ei tosin tarvitse sepittää itse, sillä kirkkohistoriassa sitä on valmiina aivan riittämiin.

Aivan erityisesti Pyysiäistä huvittaa se, että kokonaisia kirkkokuntia repinyt perisynnin käsite syntyi oikeastaan käännösvirheestä.

Augustinukselle tällainen tahdon vallasta riippumaton perimmäinen ja kenties syntyperäinen synti oli nimenomaan seksuaalista halua, jolloin pidättyvyyttä tulisi tavoitella, vaikka normaali ihminen ei sitä kykenisikään saavuttamaan. Vahvistuksen käsitykselleen hän sai erään Raamatun apokryfikirjan latinankielisestä käännöksestä. Kreikankielisessä alkutekstissä tavoiteltavaa mutta saavuttamatonta ei kuitenkaan ole "pidättyvyys" vaan "viisaus".

Varhaisimmat Raamatun kirjoitukset eivät muutoinkaan sisällä yhtä vastinetta nykykielten synti-sanalle, vaan lukuisia.

Luterilaisen opin perusteksti, ns. Augsburgin tunnustus vuodelta 1530, tiivisti ne olemukselliseen "pahaan himoon", joka on seurausta ihmisen luonnollisesta syntisestä sikiämisestä. Katolisessa teologiassa syntejä keksittiin pikemminkin lisää, mutta korjaamattoman olemuksen sijaan ne olivat tekoja tai asenteita, jotka saatiin ripillä anteeksi.

Yksilön kannalta protestanttien yksinkertaisemmat ja hämärämmät opit ovat toisinaan osoittautuneet autoritaarisemmiksi kuin katolisen teologian abstraktisuus ja täsmällisyys. Pyysiäisen murheellisin esimerkki on 1970- ja 1980-lukujen lestadiolainen herätysliike, jossa ryhmäkuri muuttui raa''aksi mielivallaksi.

78-vuotiaassa ranualaisessa Mantassa, joka kyyditettiin "seuroihin" syytettynä helluntaivirsien kuuntelusta ja television katselusta, oikeastaan tiivistyykin kristinuskon monipuolisuus sekä yksilön elämähallinnan että alistamisen tekniikkana.

Protestantit eivät usko Jumalaan, joka näyttäytyy ihmeteoissa. Protestanttinen Jumala on katolista näkymättömämpi, johon on syytä uskoa lähinnä siksi, että muutkin uskovat. Näin moraali on lopulta lähinnä sitä, että ihmiset luottavat toisiin, mutta pitävät itseään syntisinä. Ja palvonnan kohde on uskominen itse - jokin sellainen olemassaolon ahdistusta rauhoittava itseyden osa, jota laki yhä vieläkin suojelee julkiselta pilkalta.

PUTTE WILHELMSSON

• Ilkka Pyysiäinen: Synti . Ajatuksin, sanoin ja töin. WSOY.