Ei auta pienen pohdiskella

Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevät jatkaa paremman elämän toivossa maalta Kuopioon sotia edeltävinä vuosina muuttaneen Annan tarinaa siitä, mihin sarjan edelliset kirjat, Mustat morsiamet (1998) ja Rautayöt (2002), Tuomen työläisperheen jättivät.

Tilanne ei ole juuri sotavuosien kurjuudesta muuttunut, vaikka Anna saa nauttia uudenlaisesta vapaudesta päästessään palkkatyöhön vasta avattuun, suosittuun tanssiravintola Tatraan.

Nyt kärvistellään lyhyeksi jäävää rauhanaikaa talvi- ja jatkosodan välissä. Kaikesta on puute, ja juuri kun luulee, ettei elämä voi kurjemmaksi mennä, kohtaa Annan pihapiiri aina uuden vastoinkäymisen.

Kähkönen on kurjuuden kuvauksen mestari, sanan positiivisessa merkityksessä. Pienen ihmisen ahdinko on kirjassa niin suurta, että hirvittää. Köyhässä puutaloyhteisössä kituuttaa sitkeä Anna, joka pitää pienet kaksosensa, murtuneen miehensä Lassin ja dementoituneen anoppinsa kuin ihmeen voimalla hengissä. Ennen niin rivakka käly Hilda suree sodassa menehtynyttä poikaansa Jalmaria ja huomaa lopulta kauhukseen itsessäänkin porvaristumisen merkkejä, kun mankeli ja oma huone tahtovat merkitä vakaumukselliselle punikille enemmän kuin ihmiset.

Työväenaatetta ei muutoinkaan tohdi julistaa ääneen enää kukaan. Kähkönen puhuu kansakunnan nimellisestä yhdistymisestä, johon sota ja yhteinen vihollinen ajavat, mutta jota kuitenkin menneisyys kaihertaa. Yhtä lailla isänmaan puolesta ovat heittäneet henkensä porvareiden pojat, kuten Selma Lehtovaaran, varakkaan ja edistyksellisen toimittajarouvan ainokainen. Rouva Lehtovaaraa ei omaisuus tee onnelliseksi, eikä hyvien ihmisten surua käy arvottaminen toinen toisensa edelle, ymmärtävät kirjan naiset, miehet ja lapsetkin.

Ja vaikka kommunisteiksi leimatut kärsivät ja näkevät suoranaista nälkää, vielä rankemman kohtalon kokevat Karjalasta saapuvat evakot, joita edustaa yksinhuoltaja-tarjoilija Helvi Martiskainen Mari-tyttärineen. Sillä kommunisteilla on aate, ylpeys ja toveruus, vaikka monien vihaama ja salainen. Helvillä ja Marilla ei ole muuta kuin itsensä, ja sekin tahtoo aina välillä hukkua.

Paitsi varallisuus ja sukupuoli, myös ikä jaottelee kahteen ryhmään. Aikuisten epätietoisuus on kuitenkin reilumpaa eikä tunnu niin pahalta Kähkösen lapsikuviin verrattuna, sen verran taitavasti hän piirtää kuvan isoisänsä ja rouva Lehtovaaran välillä ajelehtivasta yksinäisestä Juho-pojasta ja hänen synkästä salaisuudestaan, paikkaansa hakevasta Marista sekä nälkäänsä itkevistä Tuomen kaksosista.

Aikuisen vastuuta liian varhain ilman itsenäisyyden iloja tarjotaan myös Arville ja muille pihan lapsille, joista kasvaa säikkyjä, masentuneita sotalapsia, vailla luottamusta ja toivoa tulevasta.

Valoisat välähdykset

Jään ja tulen kevät olisi aivan liian raskas kirja luettavaksi, jos Kähkönen ei valaisisi sitä kirkkain leimahduksin, varastetuin onnen hetkin, joiden loisto kantaa pitkälle ja lukukokemuksen jälkeenkin kauan.

Kähkönen osaa kuvata hetken lumoa loistavasti, niin hyvässä kuin pahassa. Marin koti-ikävä koskettaa yhtä syvältä kuin äitien suru. Kurjuuden keskelle tuodaan keveyttä ja hempeyttä kuin salaa. Kauneimpia hetkiä tarjoavat pienet ilonpilkahdukset, kuten englantilaiset sulkupallot, ulkomaalaisen Mulliganin ensimmäinen kalaretki ja siantappo sekä lasten unelmat oikeasta perheestä.

Kuitenkin kirkkaimmin loistaa rakkaus, jota sodankaan uhka ei pysty kitkemään. Selma Lehtovaaran ja englantilaisen Mulliganin takertuminen toisiinsa hädän hetkellä on huikaisevan tunteikasta, samoin kuin nuorempienkin orastavien rakkauksien herääminen.

Komeaa kieltä

Komeinta kaikista on silti edelleen Kähkösen kielenkäyttö. Kirjan vahvaa sanomaa pienen ihmisen paikasta maailmanhistorian pelinappulana tehostetaan lauseilla, joita voisi poimia sitaateiksi mielin määrin. "Ei sellaista paikkaa olekaan, missä voisi olla vapaana kuin taivaan lintu", toteaa Hilda Tuomi ja Lassi Tuomi lopettaa rintamalle vievässä junassa: "Ja on harhoista suurin, että olisi voinut vaikuttaa elämäänsä ja kohtaloonsa."

Komeita sanoja ihmisiltä, jotka keskenään puhuvat rehevää, runsasta savoaan sovittaakseen elämänsä menemään yhteen ja eteenpäin, päivästä toiseen, sodista ja luonnonoloista huolimatta.

MARI VIERTOLA

• Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät . Otava 2004.

TS/
TS/