Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia

"Olenko siis todellisuudessa ahne, koska kokoan omaisuutta", pohtii nuori toimittaja historian professori Juha Siltalan kirjassa Työelämän huonontumisen lyhyt historia : "Se tuntuu kamalalta, koska ahneus on mielestäni syntiä ja väärin."

Vastaus kysymykseen on tietysti kyllä, mutta tutkijan tarjoama laiha lohtu on siinä, ettei syyllisyyden painamalle raatamiselle ole nykyisin juuri muuta vaihtoehtoa kuin paatunut raataminen.

Globaali hyperkilpailu on ulosmitannut ihmisen kyvyn asettaa omat vaihtoehtonsa, Siltala luonnehtii. Puille paljaille joutumisen ja iltamyöhään venyvien työpäivien väliltä ei aina löydy kolmatta tietä, jossa yksityiset tarpeet ja elämän suunta voitaisiin valita kasvottomien markkinoiden tai työpaikoista käydyn sosiaalidarvinistisen kamppailun ehdoista piittaamatta.

Edes työntekijän kasvanut tulosvastuu ei lisää hänen valtaansa. Boheemi ajatus itselle tehdystä työstä elämän sisältönä vaikuttaa pikemminkin kiristyneiden työmarkkinoiden sumuverholta tai koulutetun eliitin yritykseltä löytää työpanoksen riistolle jokin omaa psyykeä tukeva selitys.

Moraalinen taakka sälytetty työntekijälle

Toimittajan huokauksesta käyvät ilmi muutkin Siltalan kirjalle olennaiset seikat, kuten luterilais-psykologinen näkökulma ja huoli toimihenkilöiden proletarisoimisesta.

Siltalalle työelämä ei voi olla pelkkää lykättyä elämää, jota säästetään vapaa-aikaa tai eläkepäiviä varten. Varsinkin, jos vapaa-aika lyhenee eikä kohtuullista eläkettä kerry kaikille. Hän osoittaa selkein numeroin, ettei rahaksi vaihdettava esineellistetty työ riitä edes henkisen perusterveyden ylläpitoon, jos työpanoksen lisäksi on myytävä oikeus itsesäätelyyn ja vapaus ulkoisesta mielivallasta.

Vastarinta työpaikoilla ei silti ole yhtä suurta kuin menneinä vuosikymmeninä. Karkeasti yksinkertaistaen ero on siinä, että yritykset ja globaalit markkinat on vapautettu moraalisesta taakasta, jota työntekijä nyt kantaa täysimääräisesti.

Ahneus on syntiä, kuten toimittaja totesi, joten vaatimus oman työn vaihtosuhteen parantamiseksi on kamalaa. Globaalissa hyperkilpailussa maltti on palkoissa, ei työajoissa, koulutukseksi naamioidussa työntekijöiden keskinäisessä kilpailutuksessa eikä varsinkaan pääomatuloissa.

Psykologista realismia

Viimeistään Työelämän huonontumisen lyhyen historian jälkeen huhupuheet Siltalan aatteiden punavihreydestä voidaan hylätä. Siltala on perinnetietoinen tapakonservatiivi, jonka mielestä moraalisen elämän tulee luoda edellytykset sivistyksen vaalimiselle. Yksinkertaisempaa ja asiallisempaa inhimillisen kulttuurin kuvausta ja valtion olemassaolon oikeutusta olisikin vaikea kuvitella.

Jouko Tyyri sovelsi sitä muistettavasti taiteilijaluokkaan, kun hän nimesi kaksi uudistusta, jotka mahdollistivat Toivo Pekkasen kirjailijanuran: kahdeksan tunnin työpäivä ja kunnallinen kirjastolaitos. Siltalan laajakulma käsittää koko kansan sivilisoinnin, jonka hän tosin tieteellistää "subjektiuden" saavuttamiseksi tai psyyken hyvinvointia kartoittaviksi tilastoiksi.

Tilastojen ja tieteen termien lisäksi Siltalalla on hallussaan myös kirjoitustaito. Se on tutkijapiireissä harvinainen yhdistelmä. Työelämän huonontumisen lyhyt historia on kertomisensa laadulla pysäyttävää psykologista realismia.

Kirjallisuushistorioiden mukaan realismi syntyi kun nykyaikaistumisen haasteista seurasi uskon ja epäuskon välillä häälyvän kertojan ongelma. Sille oli luonteenomaista tietty etäisyys, vieraus, älyllisyys ja uteliaisuus, mutta samalla todellisuuden arvaamattomuudesta johtuva olemassaolon ahdistus.

Nuorhegeliläinen esteetikko Friedrich Theodor Vischer kirjoitti 1800-luvun puolivälissä, että realismi on pyrkimys sovittaa inhimillisyyden vaatimus ja kapitalistinen todellisuus. Juha Siltala kirjoittaa tutkimustaan 2000-luvulla, jolloin sovittamisen vähimmäisehdoksi on nostettu yli-inhimillinen joustavuus ja venymiskyky.

Siltalan tarinan tyyli on omintakeisen aforistinen.

Esimerkiksi näin: "Tarpeellisin työ elämän ylläpitämiseksi jää tekemättä, jos kaiken työn on tuotettava 15%:n reaalikorko sijoitetulle pääomalle." Tai näin: "Olosuhteiden muuttamisesta on siirrytty itsen muuttamiseen - opportunistinen sopeutuminen tuntuu ainoalta mahdollisuudelta pitää aloite käsissään, käyttää hyväksi tilannetta ja välttää itse hyväksikäyttö." Tai vaikkapa näin: "Älymystölle edistyksen kelkasta putoaminen on ollut vastenmielinen ajatus, menipä edistys sitten minne suuntaan hyvänsä, ja se on suostunut roikkumaan mukana edistyksen sanelemilla ehdoilla ja puhumaan sen sanoilla."

Sen sijaan juoni ei merkittävästi poikkea siitä, mitä Richard Sennett on jo kirjoittanut Työn uudessa järjestyksessä (2002), Kimmo Kevätsalo Jäykissä joustoissa ja tuhlatuissa resursseissa (1999) tai Raija Julkunen, Jouko Nätti ja Timo Anttila Aikanyrjähdyksessä (2004).

Yhteisöstä kyttääjiin

Siltalan kanssa he ovat suunnilleen yhtä mieltä siitä, että uusi kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta uusin tavoin.

Työntekijöiden tarkastelu tuotannon menoeränä, jota trimmataan tuloskuntoon sisäisellä kilpailuttamisella ja organisaatiouudistuksilla, johtaa usein luottamuksen murenemiseen ja voimavarojen hukkaantumiseen. Näiden summana varsinkin koulutetun keskiluokan ahdistus on siirtynyt elintasokilpailusta itselle kuuluvan ajan niukkuuteen.

Ero on ehkä siinä, että Siltalan laaja taloushistoriallinen kertauskurssi tulkitsee nämä ilmiöt yhtenäisenä kimppuna, jolla on tunnistettava kehityskulkunsa. Hän ei myöskään hyväksy ongelmiin sopeutumista välttämättömänä ratkaisuna, vaan analysoi kannustavaa palkkausta, tiimityöskentelyä ja muita työn "itsenäisyyttä" lisääviä malleja riistosuhteen kiristämisen näkökulmasta.

Maailmansodan jälkeen suunta oli se, että turvattu yksilöllisyys ja yleiset oikeudet mahdollistivat poliittisen edunvalvonnan: "Tätä nykyä yksityisyyden rikkominen ja oikeuksien ryhmäkohtaistaminen vaikeuttavat järjestäytymistä sellaisten yhdistävien tekijöiden pohjalta, jotka eivät kata koko identiteettiä."

Arkikielellä sanottuna se tarkoittaa, että ennen duunari korjasi tilannetta omaksi edukseen vaikuttamalla itse siihen, mitä antoi vastineeksi samasta palkasta. Modernissa tiimissä oma etu edellyttää toisista hyötymistä ja heidän panoksensa valvontaa.

Kun työn sosiaalinen luonne pelkistyy kateudeksi ja mielistelyksi, kavereita tavataan yhä harvemmin työpaikan urheiluseurassa. Työn jälkeen hakeudutaan perheen tai muiden ystävien pariin, jossa kyttäilyilmapiiristä halutaan nimenomaan eroon.

Kapitalismin vapauttava elementti eteni aikanaan siten, että se muutti henkilökohtaisen riippuvuuden työn tarjoajasta alaltaan rajatuksi työsopimukseksi, Siltala kirjoittaa. Nyt entisestään yksilöitynyt työväki on vapautettu myös luokkasuhteesta ja kollektiivisesta edusta, josta sen joukkovoima juontui.

Toisinaan tuntuukin siltä, että individualismin ajan ainoa moraalisesti hyväksyttävä kollektiivi on enää markkinat.

Ei mitään pysyvää

Siltalan käsitys työelämän huonontumisesta on myös kyseenalaistettu. Pääkaupunkilehden pääkirjoitustoimittaja syytti tutkijaa pessimistisestä kärjistyksestä, ja vetosi makrotalouden näkökulmaan, jossa "huonontumisen" vuosikymmenet ovat myönteisen avautumisen, kansainvälistymisen ja erikoisosaamiseen aikaa.

Siltala muistutti vastauksessaan, ettei työuupumus ole käsitteillä tunnelmointia.

Väitteelle 1990-luvulla Suomessakin käynnistyneen "turbokapitalismin" sopimattomuudesta työntekijöiden hyvinvoinnille löytyy numeroiden tukema näyttö. Siltala kielsi myös olevansa pessimisti.

Synkempää olisi väittää, että globalisaatio luonnonlakina vaatii työntekijöiltä aina vain kovempaa kilpailua ja omista toiveista luopumista: "Historioitsijan on vaikea uskoa, että tämäkään maailmanmalli olisi pysyvä."

PUTTE WILHELMSSON

• Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Otava 2004.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.