Max Jakobson: Tilinpäätös

Suomalaista historiankäsitystä on ainakin koko itsenäisyyden ajan hallinnut alistuva synkkämielisyys. Meidän kohtalomme on elää Venäjän portinpielessä ja ottaa uljaasti yksin vastaan ison isännän oikut.

Kansallinen asenne on vähän samanlainen kuin Nalle Puh-tarinoiden aasi Ihaalla. Häntä vaivaa pakkomielle yksinäisyydestä ja jatkuva epäonnistumisen tuntu. Ihaa kantaa kohtalonsa ulkoisen tyynesti, mutta jupisee itsekseen puoliääneen niin, että muutkin huomaisivat hänen ahdinkonsa, vaikka itse asiassa hyvinhän hänellä menee.

Max Jakobsonin kirjallisen tuotannon johtoteemana 1950-luvun talvisotaklassikosta lähtien on keventää Ihaa-suomalaisten elämisen taakkaa. Hän kuvaa ja osoittaa, että kohtalolta tuntuvien asioiden taustalla on järkeen käypiä syitä ja seurauksia. Venäjän toimilla on taustat ja perusteet, vaikka ne tuntuvat mielivaltaisilta.

Suomi ei ole yksi, mutta ei ole Venäjäkään. Se, mitä tapahtuu muualla kuin kahdenvälisesti Suomen ja Venäjän kesken, vaikuttaa Suomeen usein suoraankin, mutta aina välillisesti rajoittamalla ja ohjaamalla Venäjän toimintaa.

Jakobsonin sanoma on kahdella tavalla vapauttava. Kovankin kohtalon taakka ehkä vähän kevenee jos ymmärtää, mistä on kysymys. Ja jos sen ymmärtää, sille voi myös tehdä jotakin, tai edes yrittää. Jakobson osoittaa, että yritetty on, ja menestyttykin, vaikka hyvä onni on usein vähän auttanut.

Jakobsonin uusin kirja Tilinpäätös on 1900-luvun kattavan triptyykin päätösosa. Se on tyylilajiltaan läpikotaisin omintakeinen, kuten hänen tuotantonsa yleensäkin. Se tutkailee historiaa ottamalla kimmokkeita hänen omista elämänvaiheistaan, mutta ei ole tutkimus eikä omaelämäkerta.

Se on jonkinlainen historianfilosofinen tunnustuskirja, tekijänsä äärimmäisen alttiiksi paneva yritys testata omaa ajattelua sijoittamalla se siihen, mitä tiedämme ihmisen toimintatavan, valtioiden pyrkimysten, maantieteen ja ajan välisestä vuorovaikutuksesta.

Kirjan synnyttämä nautinto perustuu Jakobsonin velhomaiseen kykyyn antaa ajatuksen juosta. Lukija alkaa pian luulla itse keksineensä sen, minkä Jakobsonin päättely osoittaa lähes itsestään selväksi.

Tilinpäätös kattaa vuosisadan loppukolmanneksen 1970-luvulta lähtien. Jakobson sijoittaa siihen takautumia, jotka kiinnittyvät hänen omiin kokemuksiinsa ja elämänvaiheisiinsa. Merkittävimmät niistä ovat katsaukset Ruotsin ja Viron historiaan ja sota-ajan turvallisuuspolitiikan uusi analyysi.

Napoleonin sotien ja ensimmäisen maailmansodan välillä Ruotsi julistautui viisi kertaa puolueettomaksi ja yhtä monta kertaa meni innolla mukaan erilaisiin liittokuntiin. Toisen maailmansodan aikana se oli yhteistyössä sekä länsiliittoutuneiden että Hitlerin kanssa.

Pääministeri Tage Erlander teki 1952 Washingtonissa salaisen sopimuksen. Ruotsi alkoi muuntaa ase- ja viestijärjestelmiään yhteensopiviksi Yhdysvaltain sotilaallisen rakenteen kansa, ja laajentaa lentokenttiään niin lännen ilmavoimat voisivat tukeutua niille.

Sekä Suomi että Ruotsi olivat sotilasliitossa kylmän sodan supervallan kanssa, Ruotsi salaisesti ja omasta tahdostaan, Suomi julkisesti ja vastoin tahtoaan. Ruotsi varjeli sopimuksensa salassa pysymistä kuin silmäterää. Suomi yritti epätoivoisesti uskotella kaikille, että YYA-sopimus ei oikeastaan ollut lainkaan sitä, miltä se ehkä näytti.

Ruotsin lännenpolitiikka oli Suomen idänpolitiikan käänteismuoto. Ruotsi halusi varmistaa, että apu olisi automaattista ja nopeaa. Suomi pyrki kaikin keinoin siihen, että apua ei edes tarjottaisi ja jos vaikka tarjottaisiin, sitä ei tarvitsisi ottaa vasteen.

On hyvä, että Jakobson palauttaa mieliin tämän historian juuri nyt kun Suomi ja Ruotsi kilvan ylvästelevät oman liittoutumattomuutensa uljaalla perinteellä.

Jakobson luo kaikille suomalaisille terveellisen katsauksen Viron historiaan. Hän on armoton kuvatessaan, kuinka hitaasti hän itsekin alkoi ymmärtää, mistä Baltian maiden uudelleenitsenäistymisessä oikein oli kysymys.

Lennart Meren kansallinen eetos, neuvostoajan luoma paatos ja ilmaisun säihke ovat lumonneet Jakobsonin. Hänen itsetilittävä katsauksensa Viron historiaan on kunnianosoitus Lennart Merelle.

Virolaiset toivoivat Gorbatshovin epäonnistumista, sillä vain Neuvostoliiton tyhjiin raukeaminen avaisi heille itsenäisyyteen. He tunsivat neuvostojärjestelmän sisältä käsin ja näkivät, mitä oli tulossa. Suomalaiset tiesivät Neuvostoliitosta vain sen, mitä propaganda kertoi, ja uskoivat melkein joka sanan.

Gorbatshovia pidettiin hyväntahtoisena naapurin isäntänä, vaikka hän ja Neuvostoliitto eivät koskaan henkisesti sopeutuneet itsenäisen Suomen olemassaoloon. Gorbatshov ei vienyt seppelettä Hietaniemen sankarihaudoille, vaikka tunnustikin Suomen puolueettomuuden silloin kun eleellä ei enää ollut merkitystä.

Vasta Venäjän presidentti Boris Jeltsin vei seppeleen Hietaniemeen, myönsi Stalinin syyllisyyden talvisotaan ja pyysi anteeksi Suomen sisäisiin asioihin puuttumista kylmän sodan aikana.

Jakobson soveltaa nykytodellisuuteen samaa henkisen liikkuvuuden ja rauhallisen järkiperäisyyden periaatetta, jolla hän tulkitsee historiaa. On hyvä, että unioni- ja turvallisuuskeskustelun tärkeillen kauhistelevan pönäkkyyden läpi tunkee sellainen älyn valokiila.

Mitä enemmän unioni laajenee, sitä varmempaa on, että siitä ei tule liittovaltiota, mitä kukakin sillä nyt sitten tarkoittaakaan. Liittovaltiolla pelottelijat joko eivät tiedä, mitä on liittovaltio ja mitä unioni, tai jos tietävät, huijaavat ehdoin tahdoin niitä, jotka eivät tiedä.

Laajentumisen jälkeen on jokseenkin väistämätöntä, että Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja nousee komission puheenjohtajaa tärkeämmäksi tekijäksi. Taivas ei siitä romahda, vaikka häntä ruvettaisiin sanomaan presidentiksi.

Ulkopuolisen valtion sota eurooppalaista maata vastaan on lähes mahdoton ajatus. Unionin puolustuksen rintamasuunta kääntyy terrorismia, järjestäytynyttä rikollisuutta ja joukkotuhoaseiden leviämistä vastaan. Näiden uhkien torjuminen on aloitettava sieltä, missä ne ovat, Euroopan ulkopuolelta.

Suomalaiset uskovat perinteisesti olevansa turvassa koska ovat syrjässä, mutta uudessa tilanteessa kukaan ei ole. Siksi unionin puolustusrakenteen valmistelussa syntyviä uusia rakenteita ei voi vastustaa pelkästään sillä, että niin ei ole ennen tehty.

Kolmen kirjan sarjan päätösteos pelkistää Jakobsonin kokonaisnäkemyksen. Mikä meille on historiaa, oli omana aikanaan sarja päivittäisi uutisia. Menneisyyden ymmärtäminen voi joskus helpottua hakemalla samankaltaisia rakenteita oman aikamme uutisista.

Nykypäivän tapahtumat ovat huomenna historiaa. Siksi menneisyyden kylmäpäinen tarkastelu voi joskus auttaa ymmärtämään omaa aikaa ja arvioimaan tulevaisuutta.

JUKKA TARKKA
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.

Max Jakobson: Tilinpäätös . Otava 2003.

TS/Timo Jakonen<br />Max Jakobsonin tuore muistelmateos kommentoi viime kesän tapahtumia viimeisillä sivuillaan. Kuva Anneli Jäätteenmäestä (oik.) jättämässä eronpyyntöään Tarja Haloselle kuuluu kirjan kuvitukseen.
TS/Timo Jakonen
Max Jakobsonin tuore muistelmateos kommentoi viime kesän tapahtumia viimeisillä sivuillaan. Kuva Anneli Jäätteenmäestä (oik.) jättämässä eronpyyntöään Tarja Haloselle kuuluu kirjan kuvitukseen.
Jakobsonin katsaus Viron historiaan on kunnianosoitus Lennart Merelle.
Jakobsonin katsaus Viron historiaan on kunnianosoitus Lennart Merelle.