Norjalaista veljeilyä

Norjalaisen Lars Saabye Christensenin (s. 1953) Velipuoli voitti viime vuonna Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Myös kaupallinen menestys on ollut valtaisa. Käännökset leviävät ympäri maailman, joten Jostein Gaarder saanee seuraa tähtitaivaalle.

Velipuoli on romaani kasvamisesta, kaipuusta, sivullisuudesta, elokuvasta ja Norjasta, muun muassa. Se on kirjoitettu taitavasti ja viihdyttävästi suureksi laaturomaaniksi nykyvaatimusten mukaan - sellaiseksi, jossa elämän raadollisuuteen yhdistyy runollinen fantasia ja groteski huumori, kerronnan jouhevuuteen kiihottavat poikkeamat, banaalista detaljista aukeaa yllättävä näkemys viralliseen historiankirjoitukseen eikä yksikään henkilö käyttäydy arkisen tasaisesti. Tätä kaikkea se on hiukan laskelmoidun oloisesti.

Hylkiö
ja haaveilija

Tarina sijoittuu sodan loppumisen ja 1970-luvun välille, mutta koukkaa hyvin rytmitetyillä takaumilla ja ennakoinneilla taaksepäin ja nykyaikaan. Se kertoo kahdesta puoliveljeksestä. Kertojana on näistä toinen, Barnum Nilsen -niminen elokuvakäsikirjoittaja.

Perheen historiaa ja poikien lapsuutta hallitsee miesten poissaolo ja siihen liittyvät aukot ja salaisuudet, jotka yhdet haluavat säilyttää, toiset selvittää. On tarve rakentaa itsetunto ja turvallisuus, tarina johon tukeutua, muistamalla ja unohtamalla, leikkaamalla.

Velipuoli Fred syntyy raiskauksesta. Perhe häpeää ja vaikenee, ja Fred kasvaa harsien tarinansa kasaan juoruista ja kuiskauksista. Äiti on heikko, isäpuoli salamyhkäinen huijari, josta ei ole isäksi edes Barnumille. Fredistä tulee aggressiivisen sulkeutunut hylkiö. Hän ajautuu omille teilleen etsimään jälkiä sekä isästään että sankaristaan, Grönlannin jäätikölle kadonneesta isoisoisästään.

Romaanin runkona on Barnumin kehitystarina, jota Fred hallitsee tavoittamattomuudellaan. Heiveröisenä ja herkkänä haaveilijana Barnum on toivottoman kaukana Fredin uhosta, ja hänen miellyttämisen tarpeensa kasvattaa kuilua. Romaanin syvällisintä antia onkin taloudellisen tarkoin kohtauksin kuvattu Barnumin suhde Frediin, jonka voi ymmärtää myös abstraktimmin kuvauksena jonkin käsitettäväksi ja sisäistettäväksi taipumattoman osuudesta yksilön identiteetissä.

Melodraamaa
ja kansallistraumoja

Muuten Barnumin tarina toistaa vaivatonta kaavaa. Lyhytkasvuinen ja sosiaalisesti kömpelö Barnum on narrihahmo, ja lukijalle viestitään, että lopussa käy hyvin ja vastoinkäymisille saa nauraa. Pitkästymiseltä pelastaa romaanin hallitseva tyylilaji, railakas melodraama yhteensattumineen, enteineen ja äkkivääryyksineen. Ote siihen on kepeä.

Barnum löytää vääjäämättömästi omat liittolaisensa ja siedettävämmän maailman, elokuvan. Christensen rakentelee rinnastuksia ja kontrasteja elokuvan ja keskeisten teemojen, kertomisen, illuusion ja mykkyyden välille. Nämä tuovat romaaniin miellyttävästi härnääviä symmetrioita, mutta tuppaavat jäämään muiden romaanin filosofisempien ainesten tavoin sisällöltään epämääräisiksi.

Valitettavasti Christensen ei uskalla jakaa kepeyttä kuin Barnumille. Fredin kohdalla sävy on totinen. Tämä käänteinen syrjintä ajaa Christensenin tympeään tulokseen. Melodraamaan kuuluvasti Fred kuvataan kirottuna lapsena, jonka silmissä asuu pimeys jo syntymässä. Koska Fredille ei riitä leikkimieltä, Christensen ei pysty horjuttamaan tätä fatalismia, joka todellisuudessa on ongelmien syy eikä selitys, vaan tukeutuu siihen viime kädessä itsekin.

Christensen nivoo yksityisen tarinan historiaan, erityisesti Norjan sodanjälkeisiin kipupisteisiin, mikä suuria ikäluokkia puhuttelevan Oslon kuvauksen kanssa selittänee osan romaanin menestyksestä. Äiti raiskataan sodan päättymispäivänä samalla kun isoäiti työntää natsi-Hamsunin koottuja uuniin. Raiskaaja voi olla yhtä hyvin saksalainen sotilas kuin vastarintamies. Isoisoäiti kuolee samana päivänä kuin kuningas Haakon.

Tämä näennäismyyttisten yhteenlankeamisten peli huojuu ulkokohtaisen kikkailun rajalla. Kansiliepeen luonnehdinta "pohjoismaista maagista realismia" osuu jossain määrin, mutta pikemmin romaanin heikkouksiin kuin vahvuuksiin.

LAURI OINO

Lars Saabye Christensen: Velipuoli. Otava 2003.