Kaikkea on mutta jotain puuttuu

Raija Orasen Bolero noudattelee pitkälti samaa kaavaa kuin kirjailijan aikaisemmatkin historialliset teokset: uskottavaksi ja todenmukaiseksi hiottuun kehykseen luodaan kuvitteellinen henkilökaarti, joka herätetään henkiin aikakauden vaatimusten mukaisesti.

Oranen on hyvä. Niin hyvä, että 80-luvun liikemaailmaan sijoittuvan kuvitteellisen Takora-yhtiön ympärille on noussut jonkinasteinen kohu. Kieltämättä ajattelevan lukijan päähän muodostuu kuva Nokiasta ja Kari Kairamosta, vaikka yhdennäköisyydestä huolimatta mahdolliset yhteydet kiistetään.

Historiallisesti todellisia henkilöitä, kuten Paavo Väyrystä, käytetään sivurooleissa uskottavuuden lisäämiseksi. Liikutaan rajalla, mutta taitavana taustatyön tekijänä ja useiden ajankuvaromaanien kirjoittajana Oranen tietää faktan ja fiktion eron. Bolero ei pyri peilikuvaksi, vaan paremminkin öljyvärimaalaukseksi.

Huipulta alas

Takoran toimitusjohtaja Saku Haukilan ja hänen Laura-vaimonsa elämä näyttää upealta menestystarinalta jopa Suomen ulkopuolelta katsottuna. Merenrantaan aukeavassa omakotitalossa vietetään luksuselämää ja sama jatkuu Sakun työpaikalla, nopeasti maailman elektroniikkamarkkinoita rohmuavassa Takorassa. Vallasta humaltunut toimitusjohtaja ei säästele itseään, ja vaatii samaa alaisiltaan. Päätöksiä sanellaan kosteiden illallisten lomassa niin tiuhaan tahtiin ja tärkeässä seurassa, että koko Suomi tuntuu lopulta tottelevan Saku Haukilaa.

Mutta yltäkylläisen kuoren alla vaanii tyhjä sisin. Bolero on näyttävä ja pitkä lasku huipulta alas, ja se tehdään selväksi jo kirjan alkusivuilla Saku Haukilan yli-inhimillisen hahmon edessä.

Orasen ihmiskuvaus on oivaltavaa. Saku Haukilan kaikessa onnistuva loistavan seuramiehen persoona vakuuttaa, mutta aivan yhtä uskottavalta tuntuu hänen heikkoutta kammoksuva pimeä puolensa. Eikä Oranen unohda mitään: omaan kaikkivoipaisuuteensa uskova mies muuttuu vahvuutensa ajamana heikoksi, vainoharhaiseksi, viinalla ja pillereillä käyväksi koneeksi, jolla ei ole edes voimia hypätä oravanpyörästä ulos. Sillä Saku Haukila ei missään nimessä ole syyllinen omaan tilaansa, vaan paremminkin yhteiskunnan uhri.

Kolmiodraamoja

Boleroa voi luonnehtia muiden Orasen kirjojen tapaan myös aikakauteensa kiinnittyväksi parisuhdekuvaukseksi. Kolmiodraamojakin löytyy. Sakun ja Lauran etääntyessä toisistaan niin henkisesti kuin fyysisestikin tupsahtaa yksinään unohdetun ja elämänsä merkityksellisyyttä pohtivan Lauran eteen uutena mahdollisuutena Elis, vanha vihamies kouluajoilta. Ja kun kalastajaksi vetäytynyt kirjailija kyseenalaistaa lähes kaikki Haukilan perheen elämänarvot, joutuu Laura tosissaan pohtimaan rooliaan kahden arvoasteikon ääripäähän sijoittuvan miehen välissä.

Lauran kuvaus sairaan miehen vaimon osassa on hieno, mutta Elis jää vähän ohueksi elämäntapakalastajaksi linkolalaisine ajatuksineen.

Sakun rinnalle Oranen ei nosta toista naista, vaan paremminkin lauman suhteita, sillä Sakulle työ on yhtä kuin elämä ja Laura tulee pitkällä perässä. Perheen ainoa virallisesti vietetty juhla, vappu, herättääkin vuodesta toiseen ristiriitaisia tunteita isäntäparissa ja nousee kirjan merkittäväksi motiiviksi.

Totta tai ei, Raija Orasen Bolero antaa paljon pohtimisen aihetta nykyaikaan kiinnittyvän parisuhdekuvauksen rinnalla. Ei ole turha kysymys, mikä on elämässä tärkeintä.

MARI VIERTOLA

Raija Oranen: Bolero. Tammi 2003.