Jonathan Glover: Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria

Ihmishenkien menetyksen kannalta viime vuosisadan pahimmat vitsaukset olivat nälkä, tautiepidemiat ja sota. Lähemmin tarkasteltuna niiden erottelu toisistaan on melko keinotekoista.

Englantilainen filosofi Jonathan Glover on ilmeisesti päättänyt keskittyä sotaan siksi, että se vähentää verukkeiden määrää. Toimettomuutta katastrofien edessä voi perustella luonnonvoimilla, historiallisella väistämättömyydellä tai muilla yksi lön voimattomuutta korostavilla seikoilla, mutta sodassa tietoisten ratkaisujen ja inhimillisen hädän suhde konkretisoituu jokaisen liipasimen vedon myötä.

Aiheen rajausta 1900-lukuun puolustaa kaksi seikkaa. Glover aloittaa Nietzschen sanoiksi pukemasta hengen kriisistä, joka muutti käsityksiä moraalin pysyvistä perusteista. Seuraavaksi on vuorossa tekninen kehitys, joka pakotti pohtimaan uudellee n joukkotuhon vaivattomuutta ja mahdollista mittakaavaa.

Kaikesta tästä Gloverin kirja Ihmisyys kertoo selkeästi, tuskallisia yksityiskohtia säästämättä, tekijöiden ja silminnäkijöiden nimiä salaamatta. Tavanomaisista viisastelijoista poiketen Glover ei myöskään nimeä yhtä väärän ajattelun tai virheellisen kehityksen suuntaa, jota ilman kaikki olisi ehkä voitu välttää. Mieluummin hän puhuu jokaisen ihmisen "moraalisista resursseista".

Ne ovat kuten muutkin käytössämme olevat voimavarat - tiedot, taidot, aineelliset apuvälineet tai pääomat. Ne voivat huveta tai me voimme kartuttaa niitä lisää. Sotapropaganda, taistelukoulutus ja rintamakokemukset ovat omiaan heikentämään moraalisia resursseja, mikä Gloverin runsaan havaintoaineksen mukaan seuraa tiettyjä säännönmukaisuuksia.

Ihmisarvo
murenee asteittain

Maailmansodille oli ominaista, että niitä voitiin käydä yhä pitempien matkojen päästä, ilman suoraa kosketusta kärsimykseen. Lisäksi sotaa käyvien maiden strateginen ja poliittinen johto oli entistä byrokratisoidumpi, Glover arvioi, joten juuri kenenkään ei tarvinnut tuntea olevansa yksin tai erityisesti vastuussa.

Psykologinen suojausmekanismi tuki myös sodankäynnin asteittaista raaistamista. Millä toisen maailmansodan laajoja peittopommituksia perusteltiin? Muun muassa sillä, etteivät ne oikeastaan olleet siviileille "pahempia" kuin Saksan saarto ensimm äisessä maailmansodassa. Se tappoi satoja tuhansia kurjuuteen, eikä suinkaan aseisiin.

Rintamallakin ihmisarvo murennetaan vähitellen, sekä oma että toisen. Glover kertoo Vietnamin veteraanista, joka muistelee nauraneensa kun eräs toveri heitti juomalasin sisällön hössöttävän vietnamilaisvanhuksen kasvoille. Asteittain raaistuva pilailu on eräs keino tarkastella omaa toimintaa turvalliselta etäisyydeltä ja samalla vähätellä toisen osapuolen arvokkuutta.

Toisinaan koominen yksityiskohta voi toimia myös herättäjänä. Kirjailija George Orwell sanoi lähteneensä Espanjan sisällissotaan tappamaan fasisteja, mutta hän ei voinut ampua aamutoimilta yllätettyä vihollista, joka paetessaan veteli housuja nilkoistaan. Tilanteessa oli jotain aivan liian "inhimillistä", kuten on tapana sanoa.

Glover käyttää samanlaisia ristikkäisiä esimerkkejä kirjoittaessaan My Lain verilöylystä, Ruandasta, Jugoslavian hajoamisesta tai Kiinan kulttuurivallankumouksesta. Moraalisia resursseja voidaan suunnitelmallisesti hävittää, mutta niitä on myös vaalittu kaameissakin olosuhteissa. Lopulta Glover ei asetakaan toivoaan etiikan kivitauluun, joka aina kieltäisi kaiken voimankäytön, vaan tämän ristiriidan alta pilkottavaan arvostelukykyyn.

Se tarkoittaa, että Orwell saattoi hyvinkin olla oikeassa päättäessään lähteä sotaan, mutta tärkeämpää oli, ettei hän antanut silkan päättäväisyyden sumentaa myötätuntoaan.

Moraalin ja valistuneen arvostelukyvyn yhdistäminen johtaa ammattimaisesti filosofisimpiin osiin. Glover kysyy peliteorian keinoin ja parhaan asiatiedon valossa tuottiko atomipommin käyttö vähemmän ihmisuhreja kuin Japanin lyöminen tavanomaisin keinoin? Ja jos näin on, kuten sodanjohto väitti, oliko siitä maksettu moraalinen hinta inhimillistäkin hintaa korkeampi?

Samalla Gloverin ratkaisu johtaa taas uuteen koskettavaan anekdoottiin. Pommikone Enola Gayn lähtöselvityksen tehnyt majuri Claude Eatherly kärsi Hiroshiman hävityksestä niin suuria tunnontuskia, että omisti loppuelämänsä ydinaseiden vastaisille mielenilmauksille. Se vei hänet sekä vankilaan että mielisairaalan. Yhden tulkinnan mukaan yhteiskunta piti häntä mieluummin sairaana kuin syyllisenä, jotta se ei olisi tuominnut myös itseään. Toisen tulkinnan mukaan sairaalloinen kärsimys on ainoa tapa ilmaista syyllisyyttä tilanteessa, jossa julkiset vastuunkant ajat eivät ole vieneet ratkaisujensa järkiperäistä pohdintaa filosofin edellyttämällä tavalla loppuun saakka.

Kyynisyys
ei lannistu

Lukija arvaa, että Glover pitää atomipommin pudottamista häpeänä. Ongelma on kuitenkin siinä, ettei häpeälle ole hänen edustamansa analyyttisen filosofian mukaista määritelmää.

Teologisesti värittyneen vaihtoehdon, jossa tietyt teot lisäävät ihmisen syntitaakkaa vaikka ne olisivatkin paperilla "oikein" ja käytännössä hyödyllisiä, hän luonnollisesti hylkää. Tinkimättömyys omasta näkökulmasta johtaa moraaliseen ylvästelyyn.

Pommin suunnitteluun osallistuneet fyysikot saavat Gloverin moittimaan "tieteellisen yhteisön älyllistä rajoittuneisuutta". Hänelle he edustavat "tuon ajan yleisempää filosofista epäonnistumista" ja teknisiin ratkaisuihin keskittyvän luonnontie teilijän "tietämättömyyttä".

Glover mahtailee. Todellisuudessa ne hänen ihailevasti mainitsemansa fyysikot, jotka kieltäytyivät Manhattan-projektista, eivät kieltäytyneet siksi että he tunsivat filosofiaa vaan siksi että he tunsivat fysiikkaa. He tiesivät mihin pommi pystyisi. Se, mihin he tämän tietäen itse katsoivat pystyvänsä, ei ollut ensisijassa filosofinen probleema.

Myöhemmin Glover joutuukin nöyrtymään. Vertaillessaan analyyttisen filosofian perustajana pidetyn Fregen ja mannermaisen filosofian perustajan pidetyn Heideggerin ihailevia kommentteja Hitleristä, Glover myöntelee vastahakoisesti, ettei mikään koulukunta tai pelkkä filosofinen etevyys suojele ihmistä vääriltä valinnoilta.

Kirjan toinen pieni virhe on ammatillista turhamaisuutta kattavampi. Hän aliarvioi kyynisyyden, joka estää meitä puuttumasta vääryyksiin ponnekkaasti.

Glover arvostelee Nietzschen kyynisyyttä, jossa varman juutalais-kristillisen moraaliperustan mureneminen johti jatkuvan elämänkamppailun ja heikkojen taipumisen hyväksymiseen asioiden ainoana aitona tilana. Valitettavasti kirjasta puuttuu loppuluku, jossa arvosteltaisiin maailmantilannetta koskevan varman tietoperustan murenemista.

Sata vuotta sitten kuka tahansa kolmen pennin filosofi pystyi torjumaan yksilöä velvoittavan eettiseen ohjeen sillä perusteella, että "Jumala on kuollut". Nyt kuka tahansa kolmen pennin mediakriitikko pystyy torjumaan diktaattorien hirmuteoista kertovat uutiset sillä perusteella, että kyse on "demonisoinnista" tai muusta sepitteiden keinoihin turvautuvasta propagandasta.

Jonathan Gloverin ihailtavan kirjan suurin haaste on siinä, että filosofi haluaisi valistaa meitä, vaikka yhä useampi on ilmeisesti sitä mieltä, että hän yrittää jollakin kierolla tavalla vaikuttaa toisten mielipiteisiin.

PUTTE WILHELMSSON

Jonathan Glover: Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Suom. Petri Stenman. Like 2003.

Kansi Eliza Karmasalo
Kansi Eliza Karmasalo
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.